Länsi-Savo/Itä-Savo 31.3.2015

Kirjat

Pasi Luhtaniemi: Viattomat
Kustannus Aarni 2015, 221 sivua.

Viattomat on Pasi Luhtaniemen toinen rikosromaani.

Sokea piste (2013) loi jo vahvoja odotuksia, eikä uusi jännäri tuota pettymystä. Se on psykologisena trillerinä edeltäjäänsä vahvempi, ja Luhtaniemi on varteenotettavana rikoskirjailijana paikkansa ottanut.

Viattomat sitouttaa heti avauksellaan: “Odonata on kaikissa elämänvaiheissaan peto.” Mitä muuta voi kuin jatkaa lukemista.

Odonata tarkoittaa hyönteisten lahkoja, sudenkorentoja. Niistä tulee kiehtova analogia romaanin ihmisille ja heidän toiminnalleen: kauniin ja viattoman lentelijän sisällä piilee myös toinen luonto.

Viattomat kertoo nuoren tytön katoamisesta. Tyttö löytyy järvestä, ja löytö sekoitaa Kokonniemessä helteistä kesäidylliä aikanaan viettäneiden ihmisten elämän. Samalla seurataan kahden tavallisen perheen, Kronbergien ja Peltoloiden, vaiheita.

Naapuruston nuorten kesä on kulunut huolettomasti ja viattomasti, leikkien ja toisiaan härnäten. Sisaruus, erilaisuus, orastava seksuaalisuus ja vanhemmuuden vaikeus ovat pinnalla.

Katoamisesta kehkeytyy mysteeri, joka koskettaa kaikkia tavalla tai toisella, mutta kuka onkaan se peto? Se valkenee viime riveillä.

Kyse ei ole kuitenkaan sellaisesta hirviötrilleristä, joita esimerkiksi Erik Axel Sundin Varis-tyttö-sarja edustaa. Luhtaniemen ihmiset ovat omassa kontekstissaan uskottavia, eivät edes mielenvikaisia. He voivat olla keitä tahansa.

Tämä tavallisuus on kummajaisilla kuorrutettujen nykydekkareiden joukossa iso etu. Rikos tapahtuu – koska niin vain voi käydä.

Luhtaniemi kehittää jännäriinsä sakean tunnelman kuin hyvässä romaanissa: turmeltumattoman lapsuuden neitseelliset hetket ja pahan aavistukset hän tavoittaa taitavasti. Mysteeriä tihentävät rinnastukset, ennakoinnit ja hyvä kertojaratkaisu.

Mukana on myös Sokeasta pisteestä tuttu komisario Eero Vuorinen, joka nyt viettää paikkakunnalla eläkepäiviään.

Vaikka teos on selkeästi dekkari, kyselee se myös syyllisyyden, vastuunkannon ja anteeksiannon perään. Lopulta nähdään, ettei yksioikoisia ratkaisuja olekaan.

Seija Forsström