Turun Sanomat 30.3.2016
Timo Teräsahjo: Paskiaiset.
160s.
Kustannus Aarni.
Timo Teräsahjon Paskiaiset purkaa suomalaisen osattomuuden ja rikkinäisten ihmissuhteiden asetelmia yli yhteiskuntaluokkien rajojen.
Viidennen teoksensa julkaiseva turkulaiskirjailija palaa lyhemmän proosamuodon pariin kolmen romaanin jälkeen.
Teräsahjo kuvaa teoksensa novelleissa tarkasti kuuden yksittäisen henkilön hapuilua elämän taitoskohdissa. Hänen kirjalliset hahmonsa turvautuvat tyhjyyttä ja vierautta torjuessaan äärimmäisiin, tragikoomisiinkin keinoihin.
Yksi etsii uutta olemisentapaa onnettomuuden jälkeen, toinen haparoi kohti ensimmäistä tasapainoista kiintymyssuhdettaan, kolas kipuilee työelämään sopeutumisessa. Yhteistä kaikille on hapuilu kohti merkityksellisyyttä ja itsekunnioitusta. Kokoelman ihmiskohtalot tekevät suurimman vaikutuksen teoskokonaisuutena luettaessa.
Teräsahjon hahmoista yksikään ei ole läpeensä “paskiainen”. Lukija saadaan tuntemaan – osin kertojaratkaisustakin johtuen – empatiaa myös kokoelman ennakolta ajatellen vastenmielisimpiä ihmisraunioita kohtaan. Nämä henkilöt turvautuvat parempien keinojen puuttuessa vaikka väkivaltaan.
Suurin osa uutuusteoksen tarinoista etenee minäkertojan puheena. Etenkin avausnovelli Kullanmurussa ja Paskiaiset -nimikertomuksessa kertojaratkaisu aiheuttaa sen, että lukijalle luodaan paikoitellen liiankin yksiselitteiset askelmerkit novellihenkilön psykologisen profiilin luomiseen.
Kumpikin edellä mainituista novelleista on teemoiltaan tärkeä, antaen samaistumispintaa samankaltaisia asioita kokeneille ihmisille. Mutta paradoksaalisesti keskushenkilöt jäävät juuri näissä novelleissa lukijalle eniten vieraiksi.
Kerrontaratkaisu tuo lyhyessä mitassa henkilöiden koko aiemman elämän silmien eteen, jättäen heidät samalla oudolla tavalla vieraiksi. Henkilöhistorian eri tasoilla liikkuva, uskoutuva kerronta tekee keskushenkilöistä ennemmin tapausesimerkkejä kuin toimivia ja kompleksisia, lihaa ja verta olevia ihmisiä.
Teräsahjon kokoelman novelleista erottuvatkin edukseen ne kaksi, joissa näkökulma lavennetaan kaikkitietävän kertojan puheeksi. Kylmäävä ja ahdistava Tunneli-ihmisiä sekä teoksen päättävä, koskettava Afrikka jättävät enemmän lukijan oman päättelyn varaan.
Kautta linjan teoksen nautittavinta antia on Teräsahjon humaani ja hienovireinen kerronta. Paskiaiset ajatteluttaa ja ahdistaa terveellä tavalla. Tekijä välttää sosiaalipornon ja pateettisuuden, kuvaten äärimmäisiäkin tekoja ja tunnetiloja sävykkäästi.
Jaakko Mikkola