ALKUSANAT

Olipa kerran joki, joka oli melkein kuin kaikki muutkin joet. Maan tinkimätön vetovoima oli  osoittanut sille jo tuhansia vuosia sitten uoman, jota pitkin juosta ja rallattaa. Latvoiltaan tuo joki oli pieni ja vähäpätöinen, melkeinpä surkea, mutta suisto laski majesteetilliseen mereen.

Tämä melkein, joka erotti satumme joen kaikista muista joista johtui siitä, että jokemme ei kuljettanutkaan vettä, vaan  kirjoittajien ja kirjailijoiden haaveita ja toiveita omasta kirjasta; Kustantamoiden haaveita olla kirjailijoille avuksi heidän suuressa ponnistuksessaan; Kirjatukkujen, ja -kauppojen sekä kirjastojen haaveita olla kyyditsemässä tarvitsijoille hyvää luettavaa, sivistystä, iloa ja viihdettä.

Ja lopuksi, meren rannalla jokea odotti Lukija. Silmät sirrillään hän katsoi ylävirtaan, joko sieltä, mutkan takaa ilmestyisi seuraava venho, kantaen hänelle uutta luettavaa. – Sillä niin oli mutkainen tuo joki, ettei Lukija nähnyt kuin kappaleen matkaa yläjuoksulle päin. Juuri mutkassa joku näytti puuhavan jotakin, mutta niin kaukana hän oli, että saattoi olla informaatikko tai libristi, mutta yhtä hyvin kalastaja – Ja siitä ylävirtaan päin Lukija saattoi vain arvailla, mitä joen varrella tapahtui.

I LUKU – KIRJAILIJA

Kirjailijamme asuivat joen yläjuoksulla, kuka missäkin, piskuisen järven saaressa, vaatimattoman puron tai savisen ojanpahasen varrella. Sieltä he laskivat joka vuosi tulevien mestariromaanien ensimmäiset arat printtiliuskat kuin kaarnaveneet  oikukkaIsiin vesiin. Lykittyään lastuaan ensimmäiselle lammille tai pienen järven tyngälle he väsäsivät mielessään venhoilleen jo purjetta toivoen, että tuuli olisi suosiollinen. Jaksaisiko venho kantaa niin painavia sanoja, kuin heillä oli.

Jos tuulisi suotuisaan suuntaan, kirjailijamme haaveili, ehkä purteni ehtisi vastarannalle ennen kuin vajoaa vesiin. Ehkä vastarannalla olisi ensimmäinen lukija.

Ensimmäiseni –  ensimmäiselleni, kirjailija lausui vielä kuin taikasanat ennen kuin tuulenvire kantoi tekstin joen mutkan taakse, silmän näkymättömiin.

Niin jatkoi Kirjailija ahkeraa työtään tekstinsä kimpussa, koko syksyn ja talven hän jatkoi, ja teksti vahvistui ja voimistui kuin kevään sulamisvedet. Liuska liuskalta laidat paksuuntuivat ja runon pursi alkoi pitää vettä paremmin ja paremmin.

Ja kun kevät koitti, oli teos valmis. Samaan aikaan, kuin huomaamatta oli kirjailijan kotilammesta kasvanut järvi, ja pahainen puro kuronut kaltaistensa kanssa sormet yhteen joenuomiksi. Ihmisen kokoiseksi ja ihan luettavaksi on teokseni kasvanut, Kirjailija iloitsi, niin kuin kotilampeni ja -puroni ovat kevään tullen kasvaneet voimassaan ja väkevyydessään.

Niine ajatuksineen kiiruhti kirjailija järven rantaan ja laski sadasta sanaisesta paperista veistämänsä veneen kevättulvan vietäväksi. Hän tiesi toki, ettei tuo tuttu vesi ollut vielä nähnytkään sitä järveä, jonka selät saattoivat kasvaa ulapoiksi, eikä siitä laskevassa purossa ollut ensimmäistäkään koskea. Mutta hän luotti tekstiinsä. Se kulkisi kyllä sinne, missä sitä ja sen ainutkertaisuutta ymmärrettiin.

Niin palasi kirjailija hiljaa kotiinsa, odottelemaan kaikkea sitä hyvää, mitä hänen kirjallisista ponnistuksistaan vielä koituisi. Jos matkustat sen saman järven rantaan, saatat löytää hänet porraskiveltään, omia laulujansa laulemasta.

II LUKU – KUSTANTAJA

(teksti tulossa…)