Meidän luokalla sen kiusatun nimi oli Savis. Pitkänhonkkeli tyyppi, joka ei osannut vastata mitään, vaikka olisi vain heittänyt sille, että mitäs jätkä.  Luuli kaikkea kiusaamiseksi.  – No, kiusaamistahan kaikesta sitten myös tuli.

Savis harrasti judoa ja karatea, jossakin siellä, missä ei tarvinnut törmätä vahingossa keneenkään meistä persenaamoista, ja kyllähän sen potku nousikin korkealle. Kässänluokan höyläpenkkien välissä niitä oli hauska väistellä ja nauraa. No mitäs jätkä, mitä sä teet äitis kanssa illalla kotona. Potku. Koskaan se ei osunut, ihme honkkeli, juostiin pöytäsirkkelin taakse suojaan.

Välkällä pidettiin savisjahtia. En tiedä, kuka sen keksi, mutta olin ensimmäisten joukossa painamassa pitkin metsiköitä, koulun takana. Annettiin luihulle viisitoista sekkaa eteen ja sitten mentiin että lepikko pölisi. Savis oli suht nopea, mutta yhden kerran pääsin sen hajuun, tasasella polulla urkkahallin takana. Muut oli jääneet. Aattelin, että nyt otetaan mittaa.

Jätkä kaarsi hätä housussa urkan parkkipaikalle ja siitä teknisen siiven sorakentälle, jossa sain sen kiinni. Hyppäsin selkään ja Savis kaatui alle. Ähisi ja kiroili, ja mä kysyin “No, riittääkö?.” Ei sanonut mitään.

Sitten mä tajusin, että tämä ei ollutkaan kerralla selvä. Sen jalat teki jotakin outoa, en osannut varoa , kun keskityin hartioihin ja naaman painamiseen soraan, mutta yhtäkkiä olinkin sen jalkojen pihdeissä ja kyljittäin soralla. Panin hanttiin minkä pystyin, mutta hitaasti se väänsi minut, isomman, kovempisuisen, allensa, enkä voinut enää mitään. Kivi hiersi karusti poskea. “Riittääkö?”, se kysyi. “Joo”.

Se päästi minut ylös, eikä siihen asiaan palattu enää.

*

Silloin aloin ensimmäistä kertaa ajatella, että meitä on oltava erilaisia ihmisiä, sellaisia, jotka ei tajua, sellaisia, jotka lenkkaa viistosti toista jalkaa, sellaisia, jotka pillittää kuollutta varista ja sellaisia, jotka avaa sen ja tutkii sisällön. Neekereistäkin alkoi silloin tulla ensin nandi-heimon miehiä, sitten muuten vain kovia juoksijoita, ja homous sai kasvot siitä kaverista, jota vain ahdisti ei-tiennyt-mikä, ja joka muutti koulujen jälkeen  Helsinkiin. Savis lähti ammattikouluun ja metsuriksi. Kolmikymppisinä nähtiin ja käytiin kahvilla ja ihmeteltiin outoja aikoja.

Nyt aikuisena törmään jatkuvasti meihin, niinkuin minä ja Savis silloin.  Se tunne kun huomaa, että silläkin tolkun päälliköllä tai johtajalla, alansa asiantuntijalla, on toinen puoli naamaa ruvella, ihan kuin  sorassa hierottu.  “Ollut aina, lapsuudesta saakka, ei haittaa elämää”, se väittää. Mutta yhtäkkiä tajuan enemmän. Se kurja välistäveto, omiin nimiin ottaminen, luottamuksen pettäminen tuleekin tuolta arven puolelta naamaa. Siellä minä olen yhä viidakon vaara, eikä kanssaihmisiltä kannata muutenkaan odottaa mitään hyvää.

Tilaisinkin nyt pari kaveripyyntöä kaikilta, joilla on naama ruvella. Paikkaillaan kun vielä voidaan.