Susi oppi koiraksi 8400 vuotta sitten. Tapahtuma oli kahden teinin kohtaaminen.

Poika istui pimeän rajalla, vihasi isäänsä ja koko kirottua kivikautista heimoaan. Pimeän toisella puolelta katseeseen vastasi toinen hylkiö. Isä, lauman alfauros oli tehnyt selväksi, että mukaan ei ollut tulemista, kun lauma, ja sen mukana emo ja siskot nousivat kesäksi vuorille.

Nuori susi oli seurannut viikko toisensa jälkeen, kuinka poika vetäytyi nuotion kajosta yksinäisyyteen järsimään jäniksenreittä ; tai jos joki oli antanut heimolle omastaan, sammen pulleaa, makeaa lihaa. Poika oli tiennyt jo pitkään, ettei hän ollut yksin rajalla. Hän tiesi, että susi katseli häntä, kiiluvat silmät häilyen metsän runkojen suojassa.

Poika oli jättänyt sudelle jo monen viikon ajan akaasiapensaan taakse,  jätettä, jonka olisi ennen imenyt itse kuiviin: nahkaa, jänteitä ja luuta, selkäruotoja.  Aamun kirkkaudessa olivat herkut hävinneet. Ja vähitellen  poika otti tavaksi jutella kaverilleen, laskeea herkkunsa  lähemmäksi leirin kajoa, siihen, mistä nuori silmä saattoi jo jotakin erottaa, ja jatkaa jutteluaan.  Yhtenä iltana hän olikin näkevinään väräjävän kuonon pään ja arasti hiekalle laskeutuneen tassun, mutta kun hän oli lopettanut puheensa ja erehtynyt kohottamaan kulmakarvaansa, nuori susi oli karannut takaisin pimeän hukkaan ja peittoon.

Seuraavana aamuna poika ilmoitti enolleen lähtevänsä  joen mutkan taakse kalaan. Sammen kutuaika oli jo lopuillaan, mutta vieläkin saattoi vanha naaraskala levätä paikoillaan matalikolla ja odottaa hidasta kuolemaansa. Liikkumaan sitä oli vaikea saada, ja siksi liki mahdoton nähdä ja pyydystää. Nuori poika, joka tällaisen vanhan ämmän seivästäisi, kohosi arvossa ja katseissa, ja kylän tietäjä tarkisti jo seuraavassa kuussa mieskokelaan muna – vaikka niiltäkin, joita äitinsä vielä imetti.

Ehdittyään suvannolle poika astui hiljaa veteen ja terästi katseensa pohjan väreisiin. Tiheä metsä sulki vielä auringon pahimman paahteen ja joki kuljetti kirkasta, hopeaista vettä niemen ympäri rauhaisaan poukamaan. Juuri tähän laskeutuivat ylävirran sampivanhukset hitaaseen kuolemaansa, valuakseen sen jälkeen suomuinen kylki pohjaa viistäen aliseen altaaseen, pyörteen tietä, virran keskellä. Ennen sitä ämmä piti keihästää, kutka kuljettaa kylän tietäjälle, jos mieli joskus mieheksi kasvaa.

Poika pyyhki ajatukset mielestään ja keskittyi virran väräjävään pintaan. Paljas jalka siirtyi hitaasti toisen eteen, kädet puristivat seivästä, joka oli  valmis iskemään vetiseen petoon.

Silloin poika kuuli niemeltä loiskahduksen – ja toisen. Ensin hän luuli pikkusiskonsa seuranneen, ja kirosi taas koko elämäänsä, mutta kun hän nosti katseensa, kaksi kiiluvaa silmää vastasi, ilman arkuuden häivää. Susi loiskautti jälleen, hypähti syvemmälle rannasta, kuin aikoisi ylittää suvannon siitä, missä matala vielä kantoi. Hypähdystensä välissä se pysähtyi ja tuijotti poikaa, odotti, ennen kuin nousi taas ja kuin tahallaan loiskautti etutassullaan vettä niin että pärskähti.

Poika katsahti vettä edessään, ja hento aallon väre kulki pitkin suvannon pintaa, siirtyen lopulta hänen suupieleensä. “Lähemmäs”, poika ymmärsi lopulta kuiskata: “tule lähemmäs”, ja suden korvat kohosivat pystyyn, kuulivat kehotuksen, ymmärsivät kaiken. Se loikkasi suoraan kohti poikaa, pärskäytti ja seisahtui jälleen, harmaat silmät, kuono, terävät hampaat ja jäntevä keho alttiina kaikkeen. “Kierrä, rantavettä myöten… Tule vähän lähemmäs… siirry niemen suuntaan”, poika ohjeisti.

*

Iltapäivällä poika käveli voittajana kylän lävitse. Äiti tervehti häntä ensimmäisenä, mutta teini ei ollut tunteakseen vaan kääntyi tulisijan ohitse ja jatkoi pää pystyssä eteenpäin. Eno rauhoitteli siskoaan samalla kun nyökkäsi uteliaana pojan perään.

Kylän tietäjä odotti majansa edustalla, tihrusti poikaa jo kaukaa. Tunnisti tutut elkeet: Sukupolvi toisensa jälkeen olivat pojat kävelleet noin hänen luoksensa, pyytäneet arvioimaan ensimmäisen kerran miehuuttansa ja mittaansa.

Mutta pojan saaliissa oli jotakin, mitä aiemmissa ei ollut ollut koskaan.

Sampiemo oli suuri, jättimäinen, seiväs tuskin jaksoi kantaa kaikkea lihan aarretta, mutta yksi puuttui.

“Missä pää?” tietäjä kysyi ja käski poikaa laskemaan saaliin puun rungolle.

Poika katsoi kylän viisasta ja punnitsi vastaustaan. Ehkä häntä odotti kohta  kiro ja teurastus, koska olihan pää kaikessa elävässä sen tärkein osa, sielun koti. Ja tietäjä oli se, joka osasi siirtyä pimeän rajan ylitse ja puhutella sitä, mitä kukaan muu ei uskaltanut edes ajatella. Kovaksi tiedettiin temperamenttikin. Tuli ja leimaus kävi suustansa kohti sitä kurjaa, jonka toimet eivät kulloinkin miellyttäneet.

Silloin pensaan takana rasahti, ja poika käänsi vaivihkaa päätänsä. Häntä tuijotti lehtien raosta kaksi kiilusilmää. “Kaikissa toimissasi ole rohkea ja vakaa”, ne sanoivat. “niin saat minusta ikuisen ystävän.”

Poika kääntyi ja katsoi rohkeasti suoraan tietäjän kaikentietävään.

“Annoin ystävälle”, poika vastasi. “Ja toivon teiltä minulle viisautta ja armoa, kun kerron ystäväni nimen…”