Hengellisyys on eri asia kuin usko. Se on kykyä rauhoittumiseen ja pyyteettömään olemiseen, uteliaisuutta oudon ja vieraan äärellä, oman sisäisen äänen kuuntelemista. Uskovalle sisäinen ääni keskustelee ehkä Jeesuksen tai Buddhan kanssa.
Minun pääni läpi käy lounaistuuli. Puuskissa se havisuttaa omenapuun lehtiä ja ravistaa ylläni olevan aurinkomarkiisin kangasta. Kaupungin äänet ovat harventuneet lauantai-iltapäivän raukeuteen. Tehdas hurisee, koira haukkuu sisään jossakin, lapsi kiljahtelee ilosta ja moottoripyörä murahtaa käyntiin ehkä korttelin päässä. Kärpänen laskeutuu paljaalle polvelleni, lintu sirkuttaa. Ajattelen kaikkea eläviä ja kaikkea elävää.
Tässä lähellä, miltei naapurissani asustaa pikku-buddha. Kohtaan tuon syntyperältään ehkä nepalilaisen, ehkä tiibetiläisen alakouluikäisen pojan viikottain. Poika kävelyttää lähes itsensä kokoista Keskiaasian paimenkoiraa, luonteeltaan mitään pelkäämätöntä laumanvartijaa.
Erikoisinta ja ihmeellisintä pikku-buddhassa ja hänen karvaisessa palvelijassaan on se rauhallisuus, millä kaksikko taittaa matkaansa tien laitaa. Koira, joka voisi milloin vain riuhtaista itsensä vapaaksi ja syödä seuraavan vastaantulijan kulkee noin metrin pojan edellä, kulkee löysässä talutushihnassa ja nuuhkii laiskasti ympäristöään. Poika katselee kaikkea rauhallisin tutkimattomin ilmein. Vesisateet ovat paljastaneet vanhan männyn kiemuraiset juuret ojan penkalla, pienen puistikon reunassa, ja lupiinit, syreenipensaan vesat ja peikonlehdet leviävät vapaasti. Samalla pyyteettömällä tarkkaavaisuudella kuin kaikkea sitä, pojan katse maalaa tien reunassa olevaa peltistä sähkökeskusta sekä ohitse polkupyöräilevää kypäräpäistä miestä. Koska olemme nähneet jo lukuisia kertoja, tervehdin poikaa varovasti silmilläni. Ilmekään hänessä ei värähdä.
En tiedä, mikä sai minut nimeämään pojan pikku-buddhaksi. Aasialainen syntyperä, kyllä, sekä pojasta huokuva kiireettömyys ja rauha. Vahvimman vaikutuksen minuun tekee kuitenkin pojan ja koiran unenomainen yhteys. Arkijärkeni sanoo, että koira käyttäytyy todennäköisesti vain kuten rodun kuuluu, eli paimentaa ja turvaa omaa laumaansa, ja koska kaupunkiympäristö on täynnä petoja, vaistot käskevät koiraa paimentamaan laumaa vierestä. Ajattelen asian kuitenkin mielummin toisin päin. Pojan yksinkertainen, lähes meditatiivinen tapa olla läsnä välittyy koiraan rauhoittavina signaaleina.
Poika ja koira keskustelevat kielellä, johon muilla ei ole tulkkia. Satuilen, että tuo pari on tullut tähän naapurustoon toisesta todellisuudesta. Vai alkaisinko uskoa sittenkin, pikku-buddhaani ja hänen koirajumalaansa?
