Sähhlinkejä

“Kerronpa lisää virheistäni ja epätäydellisyyksistäni:

Ostin Tokmannilta halpaa lateksia kuivaan sisäseinään. Maalasin sillä saunakammarin kattopaneelit, mutta sen jälkeen päätin ryhtyä luovaksi. Olin päällystänyt kammarin uuden ulkoseinän kaksinkertaisella Halltex-levyllä, ja tiesin, että se levy turpoaa ja kutistuu kosteuden mukaan. Oli ajatellut tapetoida seinän, mutta tiesin, että tapettiliinojen saumat saattavat aueta. Päätin siis pohjamaalata saumakohdat Tokmannin lateksilla. Valkoisen tapetin alla ei valkoinen maali niin haittaa, järkeilin.

Seuraavan parin viikon aikana ihmettelin, ettei tapetin saumat kuivu. Päätäni alkoi myös pitempään tilassa oleskeltuani jomottaa. – Ei siis auttanut muuta kuin repiä uusi hieno tapetti alas ja skapata kaikki lateksimaalit puukuitulevyn pinnalta pois. Uusi tapetointi. Päänsärky poistui.

Painetun sanan – vaikkapa kirjan –  kanssa asia on hankalampi, ja koska kirjoitetut ja julkaistut virheet jököttävät  sivuilla ja huutavat kirjoittajalleen että hähä, sinä itsevarma, ylimielinen ja liikaa viisas.

Toisessa romaanissani Viattomat (2015) on kymmenkunta kirjoitusvirhettä, mutta vakavin virhe liittyy kertojaan. Olin päättänyt, että romaanin kertoja on yksi teoksen henkilöistä, se, joka seilaa kirjan 200 ensimmäistä sivua merillä toisella puolella maailmaa. Siskonsa kanssa käymän kirjeenvaihdon perusteella hän pystyy siis kertomaan kaiken niin kuin se tapahtuu. Kinkkistä? Monen lukijan mielestä kyllä. Pyydän teiltä kaikilta anteeksi.

Ihminen tekee työkseen virheitä, mutta missä on se ammatti-ihminen, joka kertoo, mitkä virheet haittaavat ja mitkä eivät? Rajaa voi yrittää vetää terveyteen tai turvallisuuteen. Päänsärky tai yskä kertovat, että sisäilmassa on ongelmia, ja nämä on korjattava ensi tilassa, mutta mitä väliä on tapetin ärvöttävälllä saumalla, kymmenellä kirjoitusvirheellä, tai edes poikkeavalla kertojalla? On tietenkin ihmisiä, jotka menettävät näistä virheistä mielenterveytensä, mutta virhe voi  silloin olla pikemminkin heissä itsessään. Mitäs nipottavat pienistä.

Ärsykkeeni kirjoittaa tämän yritelmäni määritellä ammattitaito löytyy Suomi-Filmin arkistoista. Katselin dokumenttia pohjoissavolaisesta kaskenpoltosta, ja filmissä esiteltiin risukarhi -nimisen työvälineen valmistus. Tuo karhi tehdään  halkaisemalla oksaisen kuusennäreen runko kahtia ja latomalla näin halkaistut karhin osat rinnakkain.

Lopputuloksena on maanmuokkausväline, jossa jokainen oksanpiikki sojottaa keskinmäärin kohti maata, mutta kuitenkin, suhteessa toisiinsa, mihin sattuu. Tuossa työkalussa on virheitä niin paljon, että päähän alkaa koskea silkasta ajattelemisesta. Kuitenkin juuri risukarhi on pystynyt satojen vuosien ajan parhaiten kaskettuun maahan, jossa hiiltyneet puunrungot ja kivenmurikat katkovat ja tylstyttävät kaikki järkevät työkalut.

Kun siis määrittelemme ammattitaitoa, hyvä arviointikriteeri voisikin olla kuusen ammattitaito kasvattaa oksia. Tuo ammattitaito ei hyödytä pelkästään perinnetietoista maanviljelijää, vaan nykytietämyksen mukaan myös kuusi on tehtävästään varsin tyytyväinen ja onnellinen. Lopputulos, ns. iso kuva ratkaisee. Kuusen rinnalla ammattitaitoa on syöttötuoli-ikäisen oma syöminen, jossa ruoka osuu keskinmäärin suuhun, keväisin vuotava ruuhi tai vaikkapa Kolumbuksen Intian-purjehdus, josta mies palasi takaisin tietämättä, että oli löytänyt uuden mantereen. Jokainen näistä epätäydellisyyksistä vie (ja on vienyt) ihmistä kohti suurempa tietämystä, viisautta ja taitoja ja jättää sen lisäksi kanssaihmiselle sen tärkeimmän, eli sanomisen ja asian korjaamisen varan.

Mistä me puhuisimme ja mitä tekisimme täydellisessä maailmassa? Kuolisimme tylsyyteen.

 

RUUDUN TAKAA. permalink.