“Mehän vain jatkamme toistemme lausetta!”

Onko meitä monta, joitka olemme  kohtalokkaasti rakastuneita suomen kieleen lauseisiin ja virkkeisiin?  – Tämä kirjoitus on kaikille meille yhdeltä, joka ei kestä olla päivääkään ilman.

Nimeni on Pasi Luhtaniemi, ja tunnustan, olen AL, “Anonymos lauseilija”. Olen väittänyt kaikille hyvänpäivän tutuille ja lähimmille sukulaisillekin, että olen lauseiden kohtuukäyttäjä. Ja vaikka nappaankin niitä päivittäin, löydän pisteen kyllä aina ajoissa ihan riippumatta siitä, luenko, toimitanko vai kirjoitanko itse.

Parhaaseen terassiaikaankin viime kesänä toimitin tällaista:

Kannet ja kuvitus: Anu Paljärvi

Nainen on karhun morsian, sanoi minun mummu. Jos karhu tullee metässä naista vastaan, ei tarvihe muuta, ku heittää helmat korville ja nilistää housut kinttuihin. Karhu ku näkkee, että, kas, nainenhan se siinä, niin se kääntyy pois. Ei naisen tartte karhua pelätä. / Paavo, 63 

Toimittamani Pirjo Kelan pienoisproosateos Mielimetsä on täynnä ihan tolkullisia ja normaalin pituisia virkkeitä, eikä minun tehnyt heikkoakaan hyväksyä niistä jokaista. Siinä oli nimittäin se ajatus, että kuulin Kelan kertomuksissa sukulaisieni ja naapurieni puhetta, ja puhehan on syntaksiltaan lyhyttä, koska joukoissa puhujan – pitää tulla kuulluksi.  Niinpä Pirjo laittoi kaikki 139 kertojaansa puhumaan eläväisesti – mutta kohtuumittaisilla lauseilla.


Että lause on kyllä kontrollissa minullakin ainakin silloin, kun saan kulkea tutulla maaperällä, ja mikä olisi tutumpi kuin suomalainen metsä. Edes väärä aika, niin kuin seuraavassa esimerkissä, Kallioon maalatussa laulussa, ei laita holistia vielä laukalle. Kunhan metsässä pysytään:

Kannet ja kuvitus: Noora Jantunen

Olivia hengitti sisäänsä metsän tuttuutta, sen kaikkia vihreän sävyjä, rahkasammalen pehmeyttä, koivunlehtien läpikuultavaa keveyttä, saniaisten ja varvikoiden tummaa syvyyttä. Tällaisina hetkinä mennyt elämä välähteli kirkkaina kuvina hänen mielessään ja kietoutui nykyisyyteen. Hän oli vahvasti läsnä mutta samalla jossakin aivan muualla. Hänestä tuntui siltä kuin maata viistävät juurakot olisivat tarttuneet hänen jalkoihinsa ja kiinnittäneet hänen kehonsa paikoilleen samalla kun jokin osa hänessä kohosi linnunlauluna kohti puiden latvustoa.

Voi että mikä lauseiden rytmi ja harmonia! Rahkasammaleet, koivunlehdet, saniaiset ja varvikot on katettu Anne Martinin esikoisromaanissa illallispöytään tarkasti paikalleen,  ja attribuutteja käytetään kuin aterimia. – Näin minäkin kirjoittaisin  lauseet omassa proosassani. Martinin toimittajana, kerrottakoon se tässä,  oli taitava Mia Myllymäki. Minä saan tässä vain naukkailla hallitusti lukijana.


Viime syksynä olin toimittamassa kirjaa. Siinä sitä istuttiin vastakkain Selma Kaasinsen kanssa, teksti välissä kuin sanoja pursuava pitopöytä:

Kansi: Aino Lintumäki,

Ronja istui sänkynsä laidalla, heilutteli hiljalleen jalkojaan ja antoi katseensa kiertää huoneessa. Katto oli maalattu lakananvalkeaksi, ja seinän yläreunaa kiersi leveä, vanhanmallinen lista. Seinät olivat kermankeltaiset. Halkeama alkoi sänkyä vastapäätä, kattolistan alta ja jatkui mutkitellen jonnekin kaapin taakse. Vanha käytävään johtava peiliovi oli vaaleanharmaa, ja sen karmit noudattivat samaa tyyliä kattolistojen kanssa.

Ronja käänsi päänsä jälleen kohti ikkunaa. Siinä missä taivas loppui alkoi kimmeltävä järvi. Tuota maisemaa katsoessaan Ronjan oli helpompi hengittää.

Taisin sanoakin Selmalle jossakin vaiheessa, miten minä niin tykkään eri pituisista virkkeistä, hyvä että hän pitää huolen myös lyhyemmistä. “Tämä minun tautini. Se on kuin ryypyn ottaisi, ja heti toisen perään. Ensimmäisellä napsahtaa suussa, mutta heti haluaa jo sitä toista pitkänä kurkkuun, haluaa sen poltteen kokonaisena kurkunpäästä vatsalaukkuun saakka joka huutaa ja todistaa: minä elän!”


Nyt siis mennään jo vaarallisempiin lauseisiin. Tunnustan, että holisti olin jo viime vuonna, avun tarpeessa, eikä asiaa helpottanut yhtään Silja Vuorikuru, Aino Kallas-tutkija, joka kirjoittaa syksyn kirjassaan virkkeille jo hekumallisia pituuksia:

Pilvien alla syntyy eräs helmikuun aamu, viimeinen aamu. Ja  se aamu on valoton ja raskas, se on aamu, johon herää väsyneenä ja verkkaasti, ja se on aamu, jona kipu jo jyskyttää herkeämättömänä molemmin puolin päätä. 


Siis apua, hyvät lausenarkkarit! Näkökulmasta riippuen olen nyt tullut taivaaseen tai teen kuolemaa, sydän pakahtuu molemmissa tapauksissa. Olen juuri selaamassa uunituoretta lauseilotulitusta, Marianne Roivaksen esikoisteosta hevosista, miehistä ja väkivallasta. Ja sen kirjan tekeminen oli yksi vastuuttoman toimittajan ja kirjailijan yhteinen ryyppyputki. Mehän jatkoimme toistemme lausetta! Jatkoimme vain, vaikka toinen jo voi pahoin ja toinen tuijotti pimeään kuiluun:

ISBN 978-952-7130-70-4,

(…) ja ponin kehotuksesta minä tietysti katsoin: meren horisonttia kauempana kuin silmä kantaa, ja ilmankosteuden sinessä vuoriston muinaista olentoa, jonka parikymmentä huippua matoivat ympärillämme, harjamaisina ja korkeina kuin maantiedon tuntien Himalaja, ja vuorten rinteiltä roikkuvia laskujokia, ja vielä pilviä, kun ne vain lojuivat taivaalla, ja sivelin jälleen kerran ponini kaulantyveä pitkin hitain vedoin, siristin silmiäni kaiken kirkkaudessa, ja kohta pieni luja eläin lähti taas jatkamaan askellustaan, velvollisuudentuntoisesti ja kuuliaisesti niin kuin vain hevonen tekee ja silti vapaasta tahdostaan, aloittaen käynnin jommallakummalla takajalalla niin, että sen puoleinen pitkä selkälihas nosti vähän toista istuinluutani. 


Tämä kirjoitus on pressitiedote Kustannus Aarnin viimeisen vuoden aikana  julkaisemista romaaneista, kustannustoimittajan näkökulmasta. – En tekisi tätä työtä, ellen saisi tehdä sitä lause kerrallaan.

Esiteltyihin kirjoihin voi tutustua osoitteessa https://kustannusaarni.fi.  Arvostelukappaleet suoraan toimitus@kustannusaarni.fi. / Pasi Luhtaniemi

 

TILAA AARNIN UUTISKIRJE

Saat tietää ensimmäisenä

Tietosuojalauseke / Hallinnoi