(Rakkaudesta lajiin, kirjan prologi:)

“Mies saapuu jälleen tarkistamaan tiluksiaan ja seisoo eteishallissa. Nostan käteni miehen niskaan, joka on paksu kuin puunrunko ja kiihotti aikoinaan järjettömästi, kuten tuo kaikki muukin karkea yltäkylläinen lihas, nahka tiheä kuin percheronilla, mutta sen jälkeen vettä on virrannut siltojen ali. Suutelen miestä, tartun tämän kouraan ja lähden vetämään tätä peremmälle taloon, koska yleensä sellainen lähestymistapa helpottaa kokonaistilannetta ja miksi lykätä väistämätöntä.

”Ota vaatteet pois ja odota, kun käyn kusella”, mies sanoo, ja aina se on käyn kusella, ei koskaan esimerkiksi mene edeltä, käyn valmistautumassa tai edes odota hetki, tulen kohta.

Siirryn makuuhuoneeseen ja luovun hieman haikeasti paidas-tani, housuistani ja sukistani, asettelen ne siististi, ettei tule sanomista ja istuudun vuoteelle. Sitten vain tuijotan seinää kuin hevonen karsinassaan – on kuin olisin äkisti muuttunut oman itseni kaksoisolennoksi – ja ajattelen, että pitäisi osata olla kiitollisempi, ja toivon, että ensimmäinen erä olisi ripeästi ohi ja voisin käydä peseytymässä ja ottaa shotin pari lisää ja nukahtaa ja unohtaa edes vähäksi aikaa sen, miten täydellisesti ja samalla naurettavasti satimessa koen olevani.