Ystäväni nimi

Tiedän nyt, kuinka susi oppi koiraksi, 8400 vuotta sitten. Se oli kahden teinin kohtaaminen.

 
Poika istui pimeän rajalla, vihasi isäänsä ja koko kirottua kivikautista heimoaan. Pimeän toisella puolelta katseeseen vastasi toinen hylkiö. Isä, lauman alfauros oli tehnyt selväksi, että mukaan ei ollut tulemista, kun lauma, ja sen mukana emo ja siskot nousivat kesäksi vuorille.
 
Nuori susi oli seurannut viikko toisensa jälkeen, kuinka poika vetäytyi nuotion kajosta yksinäisyyteen ja järsi hiljaa makakinreittä; tai jos joki oli antanut omastaan, sammen pulleaa, makeaa lihaa. Poika oli tiennyt jo pitkään, ettei hän ollut yksin rajalla. Hän tiesi, että susi katseli häntä, kiiluvat silmät häilyen metsän runkojen suojassa.
 
Poika oli jättänyt sudelle jo monen viikon ajan nahkaa, jänteitä ja luuta, selkäruodon tai kalan piikikkään pään, akaasiapensaan juurelle. Aamun kirkkaudessa herkut olivat aina hävinneet. Illat poika jutteli kaverilleen, laski tuomisensa lähemmäksi, siihen, mistä nuori silmä saattoi jo jotakin erottaa, ja jutteli hiljaa, rohkaista yritti. Yhtenä iltana hän olikin näkevinään väräjävän kuonon pään ja arasti hiekalle laskeutuneen tassun, mutta kun hän oli vaiennut ja erehtynyt nostamaan kulmakarvaansa, susi oli karannut takaisin pimeän hukkaan ja peittoon.
 
Seuraavana aamuna poika ilmoitti enolleen – ei isälle, tämä olisi kuitenkin kieltänyt – lähtevänsä ison joen mutkan taakse tuulaalle. Sammen kutuaika oli jo ohi, mutta vieläkin saattoi vanha naaraskala levätä paikoillaan matalikolla ja odottaa hidasta kuolemaansa. Liikkumaan sitä oli vaikea saada, ja siksi liki mahdoton nähdä ja pyydystää. Nuori poika, joka tällaisen vanhan ämmän seivästi, kohosi arvossa ja katseissa, ja kylän tietäjä tarkisti seuravassa kuussa ensimmäisen kerran munat – niiltäkin, joita äiti vielä imetti.
 
Suvannolla poika astui hiljaa veteen ja terästi katseensa pohjan väreisiin. Metsän tiheikkö sulki vielä auringon pahimman paahteen, ja joki kuljetti kirkasta, hopeaista vettä niemen ympäri rauhaisaan poukamaan. Tähän juuri laskeutuivat ylävirran sampivanhukset hitaaseen kuolemaansa, valuakseen sen jälkeen suomuinen kylki pohjaa viistäen aliseen altaaseen, pyörteen tietä virran keskellä – Ennen sitä ämmä piti keihästää, kutka kuljettaa kylän tietäjälle, jota isäkin uskoi, vaikka ei ketään muuta uskonutkaan.
 
Poika pyyhki ajatukset mielestään ja keskittyi virran väräjävään pintaan. Paljas jalka siirtyi hitaasti toisen eteen, kädet puristivat seivästä valmiina iskemään vetisen pedon.
 
Silloin poika kuuli niemeltä loiskahduksen – ja toisen. Ensin hän luuli pikkusiskonsa seuranneen, ja kirosi taas koko elämäänsä, mutta kun hän nosti katseensa, kaksi kiiluvaa silmää vastasi, ilman arkuuden häivää. Susi loiskautti jälleen, hypähti syvemmälle rannasta, kuin aikoisi ylittää suvannon siitä, missä matala vielä kantoi. Hypähdystensä välissä se pysähtyi ja tuijotti poikaa, odotti, ennen kuin nousi taas ja kuin tahallaan loiskautti etutassullaan vettä niin että pärskähti. Poika katsahti vettä edessään, ja hento aallon väre kulki pitkin suvannon pintaa. “Lähemmäs”, poika ymmärsi lopulta, ja suden korvat kohosivat pystyyn, kuulivat kehoituksen, ymmärsivät kaiken. Se loikkasi suoraan kohti poikaa, pärskäytti ja kysyi jälleen, harmaat silmät, kuono, terävät hampaat ja jäntevä keho alttiina kaikkeen. “Kierrä siinä, rannalle saakka. Tule taas vähän lähemmäs ennen kuin kierrät takaisin niemelle.”
 
Iltapäivällä poika käveli voittajana kylän lävitse. Äiti tervehti häntä ensimmäisenä, mutta teini ei ollut tunteakseen vaan kääntyi tulisijan ohitse ja jatkoi pää pystyssä eteenpäin. Viisas eno rauhoitteli siskoaan ja nyökkäsi uteliaana pojan perään. Isää ei näkynyt missään, oli tietenkin väistänyt majan taakse nähdessään poikansa, muuttuneen. Sillä ei ollut nyt mitään väliä.
 
Kylän tietäjä odotti majansa edustalla ja tihrusti poikaa jo kaukaa. Tunnisti kyllä, ja tunnisti tutut elkeet – Sukupolvi toisensa jälkeen olivat pojat kävelleet noin hänen luoksensa, pyytäneet arvioimaan ensimmäisen kerran miehuutensa ja mittansa.
 
Mutta tässä saaliissa oli jotakin, mitä aiemmissa ei ollut ollut koskaan. Sampiemo oli suuri, jättimäinen, seiväs tuskin jaksoi kantaa kaikkea lihan aarretta, mutta yksi puuttui. – “Missä pää?” tietäjä kysyi ja käski poikaa laskemaan saaliin puun rungolle.
 
Poika katsoi kylän viisainta ja punnitsi sanojaan. Ehkä häntä odotti äkkikuolema, kiro ja teurastus. Olihan hän siirtynyt pimeän rajan ylitse ja puhutellut sitä, mitä kukaan ei ollut koskaan aiemmin. Mutta ei hän olisi puhunut, ellei häntä olisi kuultu.
 
“Annoin ystävälle, joka auttaa minua kaikessa”, poika vastasi. “Ja toivon teiltä viisautta ja armoa, kun kerron ystäväni nimen.”