Uneton

”Silja ei voinut olla huomaamatta, miten hänen miehensä loittoni hänestä yhä vain. Sänky oli vielä yhteinen, ja iltasuudelma annettiin ennen kuin sitä tarvitsi erikseen pyytää, mutta jokin oli muuttunut. Ehkä niin pitkä avioliitto kuin tämä meidänkin oli ei tarvinnut paljoakaan, kun se jo näkyi: Tapani huokaista istahtaessani sängyn reunalle oli kenties muuttunut, tai katseen kiilto haalistunut.

– Sinä et kosketa minua, Silja kuiskasi suutelumme jälkeen, kun olin kääntänyt kylkeä ja olin jo nukahtamaisillani.

– Kyllähän kosketan, vaivaannuin. Nyt ei uni tulisi taas pitkään aikaan.

Oli Siljan vuoro huokaista.

– Et. Etkä anna oikein minunkaan. Tunnen kuinka jäykistyt hipaisustakin – Mutta vääristä paikoista, sen oli vielä pakko lisätä.

Mitä tuohon olisi voinut enää sanoa – Nukutaan nyt, huokaisin. Tuijotin seinää, jossa pihakoivun oksan varjot väreilivät katulampun himmeässä kajossa. Käänsin päätäni sanoakseni Siljalle vielä jotakin, mutta hän oli kääntynyt omalle kyljelleen. Kuunteilin hengitystä: nukahtanut.

Ei ollut helppoa herätä tuntemaan uudestaan, vuosikymmenten hiljaisuuden jälkeen. Ja miksi vieläpä vääriä tunteita, niitä, jotka olivat meidän aikanamme vielä kiellettyjä. – Ei niitä pystynyt silloin vielä edes ajattelemaan, ei sanottamaan millään tavalla.

Nousin ylös, keräsin vaatteeni ja hiivin alakertaan. Pukisinko ja painuisin ulos? Juoksisinko? Minä, joka en enää juoksemaan pystynyt? Löisinkö vanhan rystyseni vimmassa ja katkeruudessani hajalle harjun lähimpään mäntyyn?”

(ote jostakin tulevasta)