Tyttö metsässä

Korpilahden Kärkisten salmelta kulkee oiva vaellusreitti Päijänteen itäpuolta kohti etelää. Reitti ylittää ensimmäiseksi jylhät Vaaruvuoret, jonka jälkeen se laskeutuu Putkilahden taidekylään. Etelämpänä reitti vie Luhangan kesäpitäjän keskustan kautta Onkisaloon ja Judinsaloon ja edelleen kohti Sysmää ja kirjan maisemia.

Testasin reitin 2015 ystäväni, valokuvaaja ja vaeltaja Marko Hämäläisen kanssa. Kiitos Markon näin kiven kolosta meitä tarkkailevan näädän, metsäpeuran jäljet ja pellon päällä metsästävän tuulihaukan. Markon silmään tarttui kaikki, mitä metsäluonto voi tarjota. Kaikkiko? – En ole varma.

Noustessamme Vaaruvuorille tiheän Aarnikuusikon vieritse, Marko edellä, minä puuskuttaen perässä, kuulin yhtäkkiä metsästä oikealta puolelta oudon humahduksen. Kun käännyin katsomaan, oli kuin keskipäivän varjossa minua olisi seurannut ihminen, tai ihmisen sielu, ihmisen – jokin – mikä hänestä jää, kun ruumis on jo multaa ja murenta. Seisahduin ja tunnustelin aistimusta pitempään. Nopeasti näkevä silmä ja rationaalinen mieli pakoittivat minut katsomaan piikkioksaisia, vanhoja kuusia, neulaskarikkeen peitossa olevaa maan kunttaa ja hennon viheriää sammalta kivenlouhen päällä. Korva tavoitti puron solinan ja puiden latvojen hiljaisen huminan.

Metsän tyttö oli poissa. Typerä minä, joka olin hänet edes kuvitellut. Nousu oli ollut jo pitkä, enkä ollut juonut mitään. Huohottaen naurahdin Markolle näkeväni jo näkyjä, ja kaivoin vyöltäni juomapullon.

Kuitenkin…

Kolmen vuoden kuluttua muistan vieläkin hyvin kirkkaasti oman spekulatiivisen hetkeni, ja tuo hetki palaa mieleeni joka kerta kun luen toista todellisuutta arkeemme yhdistävää kaunokirjallisuutta.  Nyt viikonloppuna muistoni pariin johdatti Hanna Morren Tuonen tahto (Osuuskumma), jo pari vuotta vanha spekulatiivista kauhua ja psykologista realismia yhdistävä pienoisromaani. Teos oli mielenkiintoinen ja herätti ajatuksia, vaikka ei noussutkaan ennalta-arvattavuudessaan ja eräänlaisena yhden-asian-romaanina suosikkieni joukkoon. Kiitos Tuonen tahdon, teoksen Aino sai minut ajattelemaan entä-jos-metsää.  Entä jos satu Hannusta ja Kertusta onkin totta? Tai tarinat ja kirjat päivänsäteestä ja menninkäisestä?

Olin aina kuvitellut, että minä ja metsä olemme sinut keskenämme.

Lapsena kävimme koko perheen voimalla joka syksy niin mustikka- kuin puolukkametsät, ja lukioikäisenä tein isälle hankintahakkuuta perintömetsässämme. Opin käyttämään poimurit ja moottorisahat ja punnitsemaan metsänhoitajan puheet väärästä ja oikeasta ja luonnonmukaisesta metsänhoidosta, luonnon monimuotoisuudesta, aukoille jätettävistä kolopuista ja soista luonnonmukaisina metsäojien saostusaltaina. Metson kevätsoitimet  ja palokärjen yksinäiset kopsahdukset lokakuisessa metsässä säestivät tulen ritinää nokipannun alla, ja sumun pisaraoiden tiivistyminen  nuoren kuusen oksankärkeen ja äänetön sulaminen  rahkasammalmättäälle on edelleen  kauneinta, mitä tiedän.

Opiskeluaikanani tutustuin metsään entistä perusteellisemmin. Tein yhden kesän töitä kaverin kanssa metsäinventoinnissa Pohjois-Karjalassa. Samalla tutustuin myös toisenlaiseen metsään. Opiskelujeni sivuaineena oli folkloristiikka, ja pääaineen pakollisissa luin niin Kalevalan kuin Kantelettaren.  Aloin ymmärtää, mikä voima sanalla  ja sen rytmillä on. Vahvassa, toisteisessa kerronnassa jopa sanojen outo merkitys alkaa tuntua mahdolliselta.

Oma metsän naiseni

Sitten tutustuin omaan metsän naiseeni, enkä ole toipunut hänestä vieläkään. Hän käveli rohkeasti luokseni legendaarisessa joensuulaisessa ravintola Jokelassa ja sanoi suoraan päin naamaani, että minä poimin sinut.  Sinä yönä kaikki naispuoliset hengettäret tekivät minulle ihmeitä, ja vaikka aamulla latoin suurimman osan kokemastani humalan piikkiin, outo, minulle vierasta tietoa kantava nainen jäi.

Vuodet vierivät, ja tieteellinen maailmankuvani sai todistaa tytärtemme voimalla, että vierellä voi kulkea myös sellaista, jota minun ei ole tarkoituskaan ymmärtää. Kukaan ei perheessäni syytä eikä parjaa, vailla pistän puujalaksi jokaisen oudon puheen telepatiasta ja aurasta tai henkien läsnäolosta. “Isä on niin…”, he sanovat vain.

Olen myös ajatellut, että jos minä katson hiljaisuudessa naisiani ja ihmettelen, mitä he näkevät, kuulevat ja tuntevat, heidän täytyy ihmetellä yhtä paljon  minua ja sukupuoltani.  Ehkä myös minussa on sanoiksi laittamaton mysteeri. Pitäisikö siis minunkin, sittenkin vielä ennen kuolemaa langeta kerralla loveen ja kirjoittaa kokemuksestani.

Aarnimetsän savu

Se outo, jonka perässä kuljin, on aarnimetsän savu. Olin lähellä nähdä hänet kolme kesää sitten Vaaruvuorilla, ja nyt kun mietin – lähellä olen ollut monesti muulloinkin.

Vahvimmin kuulen Oudon äänen, kun ajattelen omia tyttäriäni, jo aikuisia, jo itsenäisiä. Näen heidän murrosikänsä, hiljaisen, verta vuotavan ja pelottavan ajan.

Joka hetki kaikkina näinä vuosina olen ajatellut, että onneksi ymmärsin hyväksyä, olla läsnä ja rakastaa ehdoitta. Siksi minulla on yhä parhaat mysteerit avaamatta. En myöskään välitä, vaikka en näkisikään metsän tyttöä. Jos saan vain kulkea hänen savussaan.

*

ps. Tämä teksti ei ole mainos, enkä siksi laittanut siihen kuvitukseksi kahta kirjaa, vaikka kovasti poltteli. Linkitän nuo teokset tähän kuitenkin. – Suosittelen hankkimaan käsiisi ja lukemaan molemmat:

 

AARNIN TARINA. permalink.