Tulevaisuuden diplomaatit

”Hetki todella tapahtunen uutisoinnille:

Torstaina 4.5.2017 Porvoossa pidetyn Tulevaisuuden valtiopäivien yksi keskeinen puhuja oli professori Timo Honkela, joka rakensi 500-päisen yleisön eteen tulevaisuuden miljoonan edustajan valtiopäivistä. Tuon vision perusta oli supertietokoneet ja keinoäly, jolla on hänen mukaansa jo kykyä auttaa kielen merkityksien oikeassa kääntämisessä ihmisiltä ja yhteisöiltä toisille. Laskentakapasiteettinsa ansiosta keinoäly pystyisi myös auttamaan ihmisyhteisöä kaikissa sen päätöksenteoissa luomalla agendalla olevista asioista mallinnuksia. Tuloksena voisi tällöin olla miljoonan päättäjän konsensus siitä, mitä maailmassa pitää tehdä.

Olin yksi viidestäsadasta ”valtiopäiväedustajasta”, ja siirryimme Honkelan esityksen jälkeen skeptisinä kahvilaan. Päälimmäinen oma vasta-argumenttini Big Datalle ja keinoälylle oli Ironia. Kuinka kone voisi koskaan tunnistaa ihmisen sosiaalisessa vallankäytössä viljelemää huumoria, kun se jää kanssaihmisiltäkin huomaamatta, jos joudumme arvioimaan toista pelkän kirjoitetun tekstin perusteella?

Väitänkin, että ironia, sarkasmi ja satiiri ovat taiteen, erityisesti kirjallisuuden lajeja, ja kyky tutkia ja tulkita oikein kirjallisia tekstejä on todiste siitä, että kirjallisuudentutkimusta tarvitaan. Honkela jatkaisi tietenkin omaa argumentointiaan sillä, että professoreiden päähän laitettaankin aivan erityiset sensorit, joiden avulla he pääsisivät opettamaan keinoalyä myös ironian tulkitsemisessa.

Hankalaa, mutta ei mahdotonta. Mutta ihmisen on välillä syötävä ja levättävä, toisin kuin koneen. Siksi tähän kohtaan on kirjoitettava ankara ja yksitulkintainen piste.

Professori Honkela saa arvostukseni myös toisesta syystä. Viime torstain valtiopäivillä Honkela aloitti esityksensä esittelemällä avustajansa, opiskelijan, joka auttaa häntä hahmottamaan näkökentän oikeaa sektoria. Sen jälkeen Honkela kertoi, että hänellä on aivokasvain, jonka takia hän todennäköisesti kuolee muutaman kuukauden sisällä. Aika on kuitenkin ollut hänelle lahja: hän on lopettanut muut työt ja keskittyy kirjoittamaan ja viimeistelemään teostaan Rauhankone.

Tämän kaiken professori kertoi suurella tyyneydellä ja kuulijoitaan rauhoitellen. Asia sai minut pohtimaan laajemmin arvokasta vanhenemista ja kuolemaa. Eikö juuri se, miten osaamme kuolla ja kohdata kuolevan ole kultturimme paras mittari.

Aihe ei ole helppo, vaan suorastaan herkullinen.

Ihmisen elimistä aivot on se kummallinen soppi, johon olemme istuttaneet ihmisyytemme, eikä kukaan voi elää tai kuolla dramaattisemmin kuin aivosairaana tai peräti hulluna. Sydänkohtaus vie tolkun miehen kunnialliseen kuolemaan tai tekee hoitavasta kirurgista sankarin. Mutta ollapa kaatumatautinen tai jakomielitautinen. Niin antiikissa kuin monissa ja jälleen monissa alkuperäiskulttuureissa pään sairauksia pidettiin jumalallisuuden ilmentyminä, joita shamaanien, tietäjien ja tohtoreiden piti yrittää tulkita parhaansa mukaan ja niin kauan kuin potilas oli hengissä. Pelottavista sairauksista tehtiin näin yhteisöllisiä ja ne tarinallistettiin, jolloin tuntematon tehtiin tutuksi, ja sen kanssa osattiin elää. Myytit ja rituaalit vapauttivat kärsivän potilaan lähimmäiset ja kyläyhteisön ahdistuksesta ja arjen työt saatoivat jatkua.

Aivosairauksista rajuin on kuitenkin se, jota eniten piilotellaan. Haluan kirjoittaa sen tässä auki termillä Rakkauden puute. Tätä tautia on kenenkäään yleislääkärin vaikea diagnosoida.