Satu Antero Vipusesta

“Kivi, ei kuitenkaan Aleksis, sai ajatukseni palaamaan takaisin epäpoliittisiin aiheisiin. Kallio, siis Kyösti Kallio ja hänen kaltaisensa, saivat jäädä kaupunkiin kiistelemään keskenään. – Samana päivänä, kun seuraavat havainnot tehtiin, Alfred Nobel palkitsi Tukholmassa  kolme amerikkalaista fyysikkoa heidän painovoima-aaltoihin liittyvistä tutkimuksistaan. Kehystäköön siis sattuma seuraavan tarinan, joka on tietenkin jälleen tosi.

*

Repoveden kansallispuistossa, Katajavuoren kaakkoisrinteessä on irtoamassa oleva graniittipaasi. Jää ja kasvien sinnikkäät juuret ovat irrottaneet lohkaretta peruskalliosta noin 30-50 senttimetriä kahdelta sivultaan niin, että varomaton kulkija voi tipahtaa noin neli-viisimetriseen rotkoon. Halkeama on todennäköisesti vielä syvempi, koska eroosion työtä on mahdotonta arvioida edes tuhannen vuoden tarkkuudella, ja syksyn lehtiä on ehtinyt lentää rakoihin muutama quadritsiljoona.

Mittasin silmilläni paaden koon, ja arvoin, että se on keskinmäärin 10 metriä kanttiinsa. Harmaagraniitti painaa 2.65g/cm3. Pienellä laskutoimituksella sain paaden painoksi 2,65 miljoonaa kiloa.

Ajattelin Fysiikan Nobelia ja painovoima-aaltoja. Repoveden kallion kupeessa aallot olivat näkyviä jokaiselle, joka osaa pysähtyä hetkeksi. Jonakin päivänä tuo 2,65 miljoonaa kiloa graniittia päättää koittaa, mitä maa kestää, ja pyörähtää alas Katajavuorelta, viereiseen kapeaan salmeen.

Jos sattuisin olemaan silloin paikalla, enkä muuttuisi kasaksi katoavia atomeja, osaisinko lopultakin laittaa asiat tärkeysjärjestykseen?

Paluumatkalla lepuutin jalkojani Lapinsalmen nuotiopaikalla, jossa bussilastillinen alakoululaisia oli käynyt makkaranpaistoon. Kymmenvuotias tyttö oli löytänyt sivummalta sileän kallion. ja harjoitteli itsekseen balettihyppyjä.

“Kirjoitanpa tuosta gramman ja miljoonan tonnin vastakohdasta tarinan. – Ei, ei sittenkään, vaan kirjoitan sadun. Ehkä joku voisi kutsua tuota satua kertomukseksi, mutta omasta mielestäni se lähentelee jo pienoisnovellia.

SATU ANTERO VIPUSEN OPPIMISVAIKEUKSISTA

Olipa kerran kivipaasi, joka ei ollut koskaan oppinut laskemaan eikä lukemaan. Tuo kivipaasi oli ollut olemassa aina, ainakin omasta mielestään. Toisinaan se kuitenkin epäili, oliko sittenkään, mutta koska se ei osannut laskea eikä lukea eikä ymmärtänyt nyky-Suomea, jota hänen päänahassaan parveilevat kirput puhuivat, hän ei pystynyt tarkistamaan asiaa mistään.

Tämän tietämättömän kivipaaden nimi oli Antero Vipunen.

”Ja nyt kuiskaan teille salaisuuden, hyvät 3B:n syysretkeläiset”, Erkki-opettaja madalsi ääntään:

”Tiedättekös, olemme tulleet tänne kansallispuistoon tuon saman Anteron luokse. Kun olemme paistaneet makkarat ja juoneet eväsmehut, lähdemme kaikki kiipeämään Katajavuorelle ja rupeamme Antero Vipusen Kirpuiksi. Antero pötköttää näet siellä, sen vuoren sisällä.”

“Kerron ensin teille kuitenkin aivan uuden tarinan maailmankaikkeuden synnystä. Tätä ei edes Sirkka-kirjastotäti tiedä, vaikka hän muuten tietääkin melkein kaiken.”

Ja niin Erkki-opettaja jatkoi:

Tiedättehän, ennen ihan kaikkea – siis ennen Ihan Kaikkea mitä on – eli Iso-Seppä. Silloin kaikki oli vielä hirmuista sulaa magmaa, eikä mitään muuta vielä ollut.

Siellä kuumuudessa Iso-Seppä oli opetellut takomaan ja takonut vasarallaan, tsiljoonantrilojoona vuotta. Ja lopulta hän onnistui luomaan ensimmäisen asian koko maailmaan. Ja arvatkaapa mitä. Ensimmäinen muodon saanut asia maailmassa oli – Koulu. IsoSeppä oli näet koko miinusmerkkisen ikuisuuden ajan (eli ennen kuin aloitti takomaan, miettiessään omassa riipputuolissaan, mitä tekisi) haaveillut, että jos hän onnistuisi takomaan joskus jotakin, hän tekisi ensimmäiseksi koulun.

Sen jälkeen hän takoisi eri värisiä ja eri kieltä mongertavia kallionmöhkäleitä, joita alkaisi kutsua lapsiksi, ja rupeaisi opettamaan heitä. Hänestä lopettaisi sepän hommat ja hänestä tulisi Opettaja

Niin tapahtui, ja pian Iso-Sepän koulu oli täynnä vilkkaita möhkäleitä. Oli kiinalaiset Jing ja Jan ja islantilainen Odin ja egyptiläinen Nun ja tansanialainen Mulungu ja…

Hankalimpana maailman ensimmäisistä lapsista heilui kuitenkin suomalainen Antero Vipunen. Antero oli nimittäin taottu niistä viimeisistä magmanjäänteistä, joista ei enää kaiken järjen mukaan olisi pitänyt syntyä minkäänlaista lapsenmöhkälettä. Hänet oli taottu siitä harmaagraniitista, josta ei voi syntyä kuin kovapäisiä mukuloita.

Niin kävi, että kaikki muut oppilaat oppivat laskemaan ja lukemaan, ja kehittyivätpä he lisääkin tiedoissa ja taidoissa. He oppivat tekemään metsästys- ja kalastusvälineitä ja sytyttämään oivasti tulen ruuan tekoa varten. Astioita he oppivat valmistamaan niin savesta kuin posliinista, ja pyörän, ja kirjoittamaan ja rakentamaan kanootteja ja uuhia. – Yksi vain ei halunnut kuin rymistä ja temmeltää, mölistä ja häiritä kaikin tavoin muiden opetusta ja kehitystä.

Niinpä, ja raskain mielin, opettaja hääti Antero Vipusen Pohjoisen ääriin, jään ja veden maahan, ja sorti tämän, suu alinta myöten ikiroudan syvyyksiin. – Että jäisi muille edes mahdollisuus, Opettaja mietti.

Meni monta maailmanaikaa ja Antero Vipunen riehui yksin loukossaan.Ja niin kävi, että vilkkainkin väsyi lopulta ja Vipunen vaipui niille aloilleen ja nukahti uneen.

Kului satoja ja taas tuhansia vuosia, ja saapui niille maille ensimmäiset ihmiset, Väinämöinen, Louhi ja Seppo Ilmarinen. Ei heidän voimassaan ollut samaa väkeä kuin oli ollut Antero-lapsessa, mutta tiedot ja laulutaidot olivat jo yliopistotasoa. Siksipä osasivat kuunnella pohjoista luontoa herkillä aisteillaan ja vaistoillaan, ja taisivat jotakin jo meillekin kertoa, tuosta uinuvasta, tarkkaavaisuushäiriöisestä jättiläisestä, Vipusesta.

Kävi sitten Vipusta kuulemassa muutkin, seuraavien vuosisatojen ja tuhansien aikana, meidänkin koulusta viimeksi Sirkka-kirjastotäti, mutta kas, oli vaistot ja aistit jo ihmiseltä surkastuneet. Eivät kuulleet kukaan heistä mitään, ja luulivat Vipusen nukahtaneen iki-uneen.

”Vaan minä, Opettaja triljoonanteen polveen tiedänkin salaisuuden ja kerron sen teille, rakkaat alakoululaiseni”, Erkki-opettaja kumartui lasten puoleen, etteivät vain ylimääräiset samoilijat kuulleet hänen salaisuuttaan:

”Ei Vipunen nuku, vaan se toivoo hiljaa mielessään, että olisi muutakin kuin kädetön ja jalaton graniittinenmöhkäle. Jos hänellä vain olisi edes yksi raaja, vaikka vasen jalka, raapisi hän nyt päälakeaan – Niin kutittaa vietävästi kalliomäntyjen välissä hyppivät ja pomppivat kirput, joiksi hän meitä nykyihmisiä nimitti.

– Mutta ei tiedä, että maailmanaika on lopultakin muuttumassa, koska minä olen päättänyt, että Anterokin pääsee kouluun. Tänään me nimittäin opetamme Vipuselle aakkosten ensimmäisen kirjaimen. Kiipeämme Katajavuorelle ja asetumme jokainen vatsallemme kallion päälle ja huudamme yhdestä merkistä, kaikki ja kovaan ääneen omaan kallionkoloonsa, eli suoraan Anteron aivoihin:

######################
AA NIIN KUIN ANTERO!!!!
######################

 

RUUDUN TAKAA. permalink.