Päänsä loukanneet

“Sinä iltapäivänä taivaalta tippui pihalleni linturaukka. Olin palaamassa  asioiltani, ja nostamassa polkupyörää juuri telineeseen, kun kiinnitin huomiota mustanharmaaseen pienikokoiseen varikseen, joka ei tuntunut välittävän minusta. Lintu nökötti kyljittäin, sulankaan värähtämättä keskellä pihaa missä kallio on auki maan pohjaan saakka. Astuin lähemmäksi. Jokin liikahti  tummanharmaassa silmässä mutta muuten mikään ei elänyt;  äännähdin, mutta poikanen tehnyt elettäkään väistääkseen. Lopulta, kun taputin käsiäni yhteen ja karjaisin, se hypähti pari metriä loitommas, mutta lintu jähmettyi jälleen sijoilleen, nyt puutarhatuolin alle.  Kannoin asiani sisään ja unohdin raukan.

Sinä iltapäivänä  myös toinen variksenpoika tippui taivaalta, korkeammalta ja kauempaa kuin sinä, väärällä tavalla sekaisinja  varmana siitä, että jos lähestyisin, tappaisin. Katsoin hämmennyksessäni tietokoneeltani, kuinka hän löi takaisin. Kaksi kuollutta ja kahdeksan loukkaantunutta jäi Turussa niihin nokaniskuihin ennen kuin poika kaatui. Usempaankin olisi tahtonut osua, tuo päänsä kiveen lyönyt.

Ei tiennyt, että taivas on tyhjä meille, joita paljaat käsivarret eivät kanna. Eikä tiennyt, ettei kivinen tanner ole ainoa, mikä on totta. Kiven kaiku vastaa samalla  äänellä, joka väittää; jos hän on varma totuudesta, on kivi häntä varmempi; jos hän huutaa totuutensa, kivi toistaa huudon kahta kovemmin.

Ja niin hän löi, vaikka joka lyönnillä hänen omaan käteensä sattui hirveämmin,  lujemmin. Kivi ei anna myöten.

Sinä iltana katsoin ruuduista kaiken: kuinka ihmiset lähtivät massoittain liikkeelle kesyttääkseen kaiut, jotka olivat karanneet katujen väliin, tai vain ottaakseen toisistaan kiinni, ettei uusia kasvaisi ymmärtämättömistä.

Katsoin vielä kerran ulos. Katuvalot heijastivat kelmeää valoa pihamaallemme, ja poikasen varjo nyykötti liikahtamatta puutarhatuolimme alla. Sinä kyyhötit pihan pimeydessä, äidistäsi eksynyt, oman taivaasi hylkäämä, enkä minä halunnut nähdä sinuakaan enää. Lopulta kaikille koitti yö, ja vaivuimme unettomaan uneen.

*

Seuraavana aamuna piha oli kääntynyt ympäri. Olit kiertynyt työhuoneeni ikkunan alle. Yritit puhutella, mutta kun kuuntelin, kerroit vain  käsittämättömyyksiäsi,  tavuja  lintujumalilta, koska enempää et ollut ehtinyt oppia.Jalkasi eivät pitäneet enää alla ja kellahdit kumoon.

Muistan, kuinka pidimme lapsena kuolleiden lintujen hautausmaata Susilahden ikikuusien alla. Sisko askarteli vanhimpana kahdesta kepistä ja paperilangasta ristin aina uudelle vainajalle, ja lauloimme jonkin virren. – Sitä lapsuutta sinä et voinut kokea, ja katselen siksi sinua nyt ilman armoa. Kuiskasin, että taivas, josta sinä tipahdit, on  pakahduttavan ohutta ilmaa, jonka päältä alkaa vain musta, ja kysyin, haluaisitko minusta lapion, jolla irroittaisin pään kaulastasi. Et osannut vastata. Yhtä hämilläsi olit kuin minäkin.

Minulla on vain tämä ihmisen osa katsoa kärsimystä ja miettiä teologioita. Ympärillämmei oli hiljainen piha ja kaikki sen korkeat puut.

Ehkä tulitkin lähempää, samasta elämästä kuin omani.  Miksi et opetellut oksallasi siipiäsi oikein taittamaan, etkä malttanut sulkaa kasvattaa. Vai etkö voinut? Oliko pakko hypätä kotoasi pois.

En osaa paljon, mutta rukoilen hetken kanssasi, varis, poikanen vasta. Tavuja vaikka, emmehän enempää osaa.

 

RUUDUN TAKAA. permalink.