Onko kirjoitettu teksti dataa? Data kirjallisuutta?

”Voiko kirjoittaminen olla itseisarvo, liike vain jotta ei olisi pysähtynyt, jähmettynyt, seis?

Nuorena kokeilin hetken päivälehden toimittajan töitä ja kirjoitin katoavaa kieltä. Kirjoitin uutisia, tapahtumapalstaa, pikku juttuja, joiden tehtävä oli tulla luetuiksi ennen tuhoutumistaan. Muistan kärsimättömyyteni päästä kirjoittamaan edes jotakin pysyvämpää. Tuollon tuo peukalonjälki oli teatteri- tai kirja-arvostelu. Muistan motivaationi sanoa terävämmin kuin kuuluikaan, että minustakin jäisi jokin jälki, jos ei rakastettuna kertojana, niin ainakin kahvahdettuna kriitikkona.

Haaveilin jostakin pysyvämmästä. Kunpa osaisinkin hallita niin kieleni kuin sillä luotavan maailman niin, että voisin kirjoittaa aikalaisromaanin, mielummin yli kolmisataasivuisen. Kirja olisi todiste siitä, että olen analyyttinen ja lukenut ihminen, jonka tunneäly muokkautuu teoksen lauseissa kuin huomaamatta henkilöiden väliseksi draamalliseksi jännitteeksi.

Kahden julkaistun kirjan jälkeen huomaan ajattelevani usein, ettei kolmannesta olisi enää niin väliä. Se, mistä en sen sijaan luopuisi mistään hinnasta on kirjoittamisen prosessi. Alzheimerin sukuun syntyneenä nautin tämänkin päivityksen alussa, kun sain jumpata synonyymien kanssa. Lumi hiutaloi ja ajatukset noruivat. Paria lausetta myöhemmin tartuin kiinni omaan neuvooni, osaisinko kirjoittaa selkeää tekstiä käyttäen välimerkkeinä pelkkiä pilkkuja ja pisteitä, lisäämällä hätätapauksessa korkeintaan kysymysmerkin sinne tai tänne. Kirjoitin, muokkasin, poistin turhia pronomineja ja oikaisin lauseenvastikkeita. Tutkin ajatustani, joka rapsahti milloin kirkkaana valmiiksi lauseiksi, milloin ilmiintyi hiljalleen keskeneräisiin sanoihin, joitka huusivat muokkaamistaan jo ennen syntymäänsä.

Miksi kirjaa ei voisi julkaista kuten lehden pikku-uutista, luettavaksi mutta ei kuolleeksi esineeksi? Miksi kirja ei voisi olla kuin digilehden uutinen? Sen alla lukisi: julkaistu 10.5.2017, viimeksi päivitetty 31.8.2017. Miksi kirja ei saisi olla prosessi kuten elämäkin, joka päättyy kuolemassa?

Ihmisen elämällä on merkitystä vain hänen lähimmille ihmisille, perheelle ja suvulle, ja vain he tarvitsevat edesmenneeltä jotakin pysyvämpää: kuinka se vaari asian oikein ilmaisikaan. Miksi painaa kirja noita muutamaa ihmistä varten, kun laserkopiot vainajan tärkeimmistä teksteistä kuivaan ja pimeään paikkaan tallennettuna ajavat saman asian paremmin? Eikö vaarin pitäisi sen sijaan antaa kirjoittaa vapaasti, koska kirjoittamalla hän ajattelee parhaiten, ja tekstin rustaaminen siirtää muistisairauden alkamista jopa vuosikymmenellä. Iloisempikin hän on, ja päivittäinen naputtelu omassa työhuoneessaan jäsentää kivasti vaarin päivää.

Kotimaiset kustantamot saisivat mielestäni alkaa miettiä, miten tietokoneella digitaalisesti tuotetut kansalaisten tekstit saataisiin julkaistua kynnyksettömästi alustalla, jossa niitä voi käydä lukemassa. Kansalliskirjasto saisi alkaa samalla kerätä ja tallentaa myös yksityisten ihmisten kirjoituksia. Kiintolevyjen tallennustilat kasvavat eksponentiaalisesti, ja suojaustekniikoiden avulla levyjen data voidaan tallentaa kohta yhtä kestävästi, kuin koko kollektiivinen muistimme olisi kirjoitettu suomalaiseen graniittiin.