Maailman pisin metsäretki

[Johdannoksi 16.12.2017, Kuusankoski]

Tämä johdanto korvaa toukokuussa 2016  kirjoittamani johdannon aiheesen Maailman pisin postaus – Viikko sitten perheeseemme tuli Suomen lapinkoira Temi (8 vuotta).  – Tuli elämänvaihe, jolloin edes lukemiselle ja kirjoittamiselle ei tunnu löytyvän aikaa.

Siksi Maailman pisin postaus muuttui juuri Maailman pisimmäksi metsäretkeksi: Se levittää 54-vuotiaan kirjailija/kustantajan aivokerrostumat kaiken kansan nähtäviksi, mutta nyt korjaamme samalla kakkoja olohuoneen lattialta.

Muuten kaikki on tässä postauksessa säilyy ennallaan:  Metsäretki havainnoi ja merkitsee ylös arjen tapahtumia ja pohtii hetken niiden merkityksiä. Se tallentaa kaiken yhteen tiedostoon, ja on siksi aivan eri kuin some-päivitys, joista kirkkaimmatkin valuvat muutaman päivän päästä joutavuuksien virtaan ja unohduksiin.

Metsäretken ensimmäiset tekstit ovat toukokuulta -17, ja teksti täydentyy alaspäin. Otan yhä sinnikkäästi – nyt siis  karvakorvan kanssa – selvää, voiko tästä kirjoitusten virrasta tulla massan kasvaessa kuin vahingossa jotakin muuta. Ehkä jopa uutta kirjallisuutta? Ainakin digitaalisesti.

Ehkä maksan myös velkaani Roland Barthesille. Kielitaidottomana en lukenut koskaan Barthesia ranskan kielellä vaan englanniksi. Hänen käsityksensä siitä, että kaunokirjallisen tekstin pitää olla mielummin ”writeable” kuin ”readable” jätti jäljen nuoren opiskelijan korteksiin 80-luvulla.

KUINKA SEURAAT PÄIVITYKSEN KASVAMISTA?

Voitte seurata päivityksen kasvamista uudella aineistolla, jos mielenne tekee, ja kaikki kommentit ovat tervetulleita. Kommentoikaa kuitenkin Facebookiin. – Kun jatkan päivitystä, teen siitä linkin omaan Facebook -virtaani. ja paljastan uuden kohdan aloitusfraasin. – Siellä on myös terveistein paikka

Kun tulet somesta linkin kautta tälle sivustolle, löydät mainitsemani fraasin tekstikohdan etsi-kentän avulla tai suorana ctrl+F pikanäppäimellä. Uuden päivityksen ensimmäinen jakso on myös kursivoitu.

 

KIITOS!

=============================================================

Maailman pisin metsäretki

”Toukokuun lumi hiutaloi juuri sisään ikkunasta ja koittaa jäätää ajatuksen virrat, jotka olen saanut aamulla suurella työllä norumaan pitkin kohmeista aivorunkoa. Uusi päivä on jo pitkällä, ja paperityöläiset avaavat jo lounaspussejaan. Kaukaa kuuluu vain vaimeita huutoja. Ei siksi, että avun tarve olisi poistunut eikä siksikään, että toiveet olisivat hiipuneet. Siltä, jolta puuttuu ruoka ja turva. Tai siltä, jolta puuttuu raha ja kuuluisuus.

Eilen vahvistui, että kotini piirtäjä on ollut rakennusmestari Bengt Salin, joka työskenteli 20-luvulla Kymiyhtiön luottoarkkiehdin Bertel Liljequistin toimistossa. Kuusankosken kesän ensimmäinen perinnekävely juurrutti minua muutenkin uuteen seutuuni tehtaiden juuressa. Varjossa koti ei ole, vaan paisteen puolella Pajamäellä. Sulfaattiselluloosan keittämisestä silloin tällöin pöllähtävä lipeän aromikin tuo vain kansallisromanttisen mielikuvan pyykkilaiturista, suovasta, juuriharjasta ja avokaulaisesta Martasta.

Sain tietää myös, että näkyvin osa Kymin Oy:ta on nykyisin UPM:n tuotemerkkinä tunnettu, aarnikotkaa esittävä logo. Tunnuksen suunnitteli vuonna 1899 Hugo Simberg. Tieto kohotti kahdellakin tavalla. Ensiksikin tajusin, ettei ns. Kymintehtaan Taideruukki voisi sijaita missään muualla kuin tuon tunnuksen synnyinsijalla. Toisekseen en vielä tiennyt, kun Aarni muutti Jyväskylästä Kuusankoskelle, että kotka oli lentänyt tänne jo aikoja sitten.

Hyrisin ilosta ja palasin kotiini, ja tuo tunne alkaa jälleen saada minut valtaani. Avaan verkkoyhteyden, joka aika ajoin ahdistaa, yrittääkseni tehdä maailmasta itselleni samanlaista kotia kuin yhdestä kohtaa Kymijoen mutkaa. Matkaa on vielä paljon, ja siirryn valtateille jossa tuntemattomien ja puolituttujen ajatukset paahtavat ohitse. Korvia särkevää huutoa ja vaatimusta, takapenkeillä piilossa jonkin pienen matkustajan toivo ja hiljaisemmat pyynnöt, huumoriakin repsikan puolella. Peltipoliisit räpsyvät ja suonet pullistuivat niin runoilijan kuin rapparin otsalla. Molemmat kurvaavat tienvarsihuoltamoille ja pysähtyvät huohottamaan.

Rinnakkaistiellä: Hevonen ravaa vastaan, harjoitusrattailla hymyilevä vanha mies, joka on kyytiin ja ehkä elämäänsäkin tyytyväinen. Ystävät tulevat mieleeni, te, joita ajattelen päivittäin, verkon toiset solmut. On otollinen aika miettiä hetki töitäkin, koska niistähän me juttelemme, kun emme koko ajan itsestämme kehtaa.

”Voiko kirjoittaminen olla itseisarvo, liike vain jotta ei olisi pysähtynyt, jähmettynyt, seis?

Nuorena kokeilin hetken päivälehden toimittajan töitä ja kirjoitin katoavaa kieltä. Kirjoitin uutisia, tapahtumapalstaa, pikku juttuja, joiden tehtävä oli tulla luetuiksi ennen tuhoutumistaan. Muistan kärsimättömyyteni päästä kirjoittamaan edes jotakin pysyvämpää. Tuollon tuo peukalonjälki oli teatteri- tai kirja-arvostelu. Muistan motivaationi sanoa terävämmin kuin kuuluikaan, että minustakin jäisi jokin jälki, jos ei rakastettuna kertojana, niin ainakin kahvahdettuna kriitikkona.

Haaveilin jostakin pysyvämmästä. Kunpa osaisinkin hallita niin kieleni kuin sillä luotavan maailman niin, että voisin kirjoittaa aikalaisromaanin, mielummin yli kolmisataasivuisen. Kirja olisi todiste siitä, että olen analyyttinen ja lukenut ihminen, jonka tunneäly muokkautuu teoksen lauseissa kuin huomaamatta henkilöiden väliseksi draamalliseksi jännitteeksi.

Kahden julkaistun kirjan jälkeen huomaan ajattelevani usein, ettei kolmannesta olisi enää niin väliä. Se, mistä en sen sijaan luopuisi mistään hinnasta on kirjoittamisen prosessi. Alzheimerin sukuun syntyneenä nautin tämänkin päivityksen alussa, kun sain jumpata synonyymien kanssa. Lumi hiutaloi ja ajatukset noruivat. Paria lausetta myöhemmin tartuin kiinni omaan neuvooni, osaisinko kirjoittaa selkeää tekstiä käyttäen välimerkkeinä pelkkiä pilkkuja ja pisteitä, lisäämällä hätätapauksessa korkeintaan kysymysmerkin sinne tai tänne. Kirjoitin, muokkasin, poistin turhia pronomineja ja oikaisin lauseenvastikkeita. Tutkin ajatustani, joka rapsahti milloin kirkkaana valmiiksi lauseiksi, milloin ilmiintyi hiljalleen keskeneräisiin sanoihin, joitka huusivat muokkaamistaan jo ennen syntymäänsä.

Miksi kirjaa ei voisi julkaista kuten lehden pikku-uutista, luettavaksi mutta ei kuolleeksi esineeksi? Miksi kirja ei voisi olla kuin digilehden uutinen? Sen alla lukisi: julkaistu 10.5.2017, viimeksi päivitetty 31.8.2017. Miksi kirja ei saisi olla prosessi kuten elämäkin, joka päättyy kuolemassa?

Ihmisen elämällä on merkitystä vain hänen lähimmille ihmisille, perheelle ja suvulle, ja vain he tarvitsevat edesmenneeltä jotakin pysyvämpää: kuinka se vaari asian oikein ilmaisikaan. Miksi painaa kirja noita muutamaa ihmistä varten, kun laserkopiot vainajan tärkeimmistä teksteistä kuivaan ja pimeään paikkaan tallennettuna ajavat saman asian paremmin? Eikö vaarin pitäisi sen sijaan antaa kirjoittaa vapaasti, koska kirjoittamalla hän ajattelee parhaiten, ja tekstin rustaaminen siirtää muistisairauden alkamista jopa vuosikymmenellä. Iloisempikin hän on, ja päivittäinen naputtelu omassa työhuoneessaan jäsentää kivasti vaarin päivää.

Kotimaiset kustantamot saisivat mielestäni alkaa miettiä, miten tietokoneella digitaalisesti tuotetut kansalaisten tekstit saataisiin julkaistua kynnyksettömästi alustalla, jossa niitä voi käydä lukemassa. Kansalliskirjasto saisi alkaa samalla kerätä ja tallentaa myös yksityisten ihmisten kirjoituksia. Kiintolevyjen tallennustilat kasvavat eksponentiaalisesti, ja suojaustekniikoiden avulla levyjen data voidaan tallentaa kohta yhtä kestävästi, kuin koko kollektiivinen muistimme olisi kirjoitettu suomalaiseen graniittiin.

”Huomaan nyt, että kansalaisten tekstien tallentaminen liittyy laajemmin digitaaliseen vallankumoukseen, jonka yksi viime vuosien käytetyimpiä käsitteitä on ”Big Data.” Viime torstaina Porvoossa pidetyn Tulevaisuuden valtiopäivien yksi keskeinen puhuja oli professori Timo Honkela, joka rakensi 500-päisen yleisön eteen tulevaisuuden miljoonan edustajan valtiopäivistä. Tuon vision perusta oli supertietokoneet ja keinoäly, jolla on hänen mukaansa jo kykyä auttaa kielen merkityksien oikeassa kääntämisessä ihmisiltä ja yhteisöiltä toisille. Laskentakapasiteettinsa ansiosta keinoäly pystyisi myös auttamaan ihmisyhteisöä kaikissa sen päätöksenteoissa luomalla agendalla olevista asioista mallinnuksia. Tuloksena voisi tällöin olla miljoonan päättäjän konsensus siitä, mitä maailmassa pitää tehdä.

Olin yksi viidestäsadasta ”valtiopäiväedustajasta”, ja siirryimme Honkelan esityksen jälkeen skeptisinä kahvilaan. Päälimmäinen oma vasta-argumenttini Big Datalle ja keinoälylle oli Ironia. Kuinka kone voisi koskaan tunnistaa ihmisen sosiaalisessa vallankäytössä viljelemää huumoria, kun se jää kanssaihmisiltäkin huomaamatta, jos joudumme arvioimaan toista pelkän kirjoitetun tekstin perusteella?

Väitänkin, että ironia, sarkasmi ja satiiri ovat taiteen, erityisesti kirjallisuuden lajeja, ja kyky tutkia ja tulkita oikein kirjallisia tekstejä on todiste siitä, että kirjallisuudentutkimusta tarvitaan. Honkela jatkaisi tietenkin omaa argumentointiaan sillä, että professoreiden päähän laitettaankin aivan erityiset sensorit, joiden avulla he pääsisivät opettamaan keinoalyä myös ironian tulkitsemisessa.

Hankalaa, mutta ei mahdotonta. Mutta ihmisen on välillä syötävä ja levättävä, toisin kuin koneen. Siksi tähän kohtaan on kirjoitettava ankara ja yksitulkintainen piste.

Professori Honkela saa arvostukseni myös toisesta syystä. Viime torstain valtiopäivillä Honkela aloitti esityksensä esittelemällä avustajansa, opiskelijan, joka auttaa häntä hahmottamaan näkökentän oikeaa sektoria. Sen jälkeen Honkela kertoi, että hänellä on aivokasvain, jonka takia hän todennäköisesti kuolee muutaman kuukauden sisällä. Aika on kuitenkin ollut hänelle lahja: hän on lopettanut muut työt ja keskittyy kirjoittamaan ja viimeistelemään teostaan Rauhankone.

Tämän kaiken professori kertoi suurella tyyneydellä ja kuulijoitaan rauhoitellen. Asia sai minut pohtimaan laajemmin arvokasta vanhenemista ja kuolemaa. Eikö juuri se, miten osaamme kuolla ja kohdata kuolevan ole kultturimme paras mittari.

Aihe ei ole helppo, vaan suorastaan herkullinen.

Ihmisen elimistä aivot on se kummallinen soppi, johon olemme istuttaneet ihmisyytemme, eikä kukaan voi elää tai kuolla dramaattisemmin kuin aivosairaana tai peräti hulluna. Sydänkohtaus vie tolkun miehen kunnialliseen kuolemaan tai tekee hoitavasta kirurgista sankarin. Mutta ollapa kaatumatautinen tai jakomielitautinen. Niin antiikissa kuin monissa ja jälleen monissa alkuperäiskulttuureissa pään sairauksia pidettiin jumalallisuuden ilmentyminä, joita shamaanien, tietäjien ja tohtoreiden piti yrittää tulkita parhaansa mukaan ja niin kauan kuin potilas oli hengissä. Pelottavista sairauksista tehtiin näin yhteisöllisiä ja ne tarinallistettiin, jolloin tuntematon tehtiin tutuksi, ja sen kanssa osattiin elää. Myytit ja rituaalit vapauttivat kärsivän potilaan lähimmäiset ja kyläyhteisön ahdistuksesta ja arjen työt saatoivat jatkua.

Aivosairauksista rajuin on kuitenkin se, jota eniten piilotellaan. Haluan kirjoittaa sen tässä auki termillä Rakkauden puute. Tätä tautia on kenenkäään yleislääkärin vaikea diagnosoida.

”Koska osaan kirjoittaa paremmin kuin ajatella, ja intohimoni on kirjoittaa kaunokirjallisuutta, kirjoitan tähän lyhyen otteen (ehkä) tulevasta teoksestani, jonka päähenkilönä on vanhat, rakkauden puutteesta kärsivät ihmiset.

”Silja ei voinut olla huomaamatta, miten hänen miehensä loittoni hänestä yhä vain. Sänky oli vielä yhteinen, ja iltasuudelma annettiin ennen kuin sitä tarvitsi erikseen pyytää, mutta jokin oli muuttunut. Ehkä niin pitkä avioliitto kuin tämä meidänkin oli ei tarvinnut paljoakaan, kun se jo näkyi: Tapani huokaista istahtaessani sängyn reunalle oli kenties muuttunut, tai katseen kiilto haalistunut.

– Sinä et kosketa minua, Silja kuiskasi suutelumme jälkeen, kun olin kääntänyt kylkeä ja olin jo nukahtamaisillani.

– Kyllähän kosketan, vaivaannuin. Nyt ei uni tulisi taas pitkään aikaan.

Oli Siljan vuoro huokaista.

– Et. Etkä anna oikein minunkaan. Tunnen kuinka jäykistyt hipaisustakin – Mutta vääristä paikoista, sen oli vielä pakko lisätä.

Mitä tuohon olisi voinut enää sanoa – Nukutaan nyt, huokaisin. Tuijotin seinää, jossa pihakoivun oksan varjot väreilivät katulampun himmeässä kajossa. Käänsin päätäni sanoakseni Siljalle vielä jotakin, mutta hän oli kääntynyt omalle kyljelleen. Kuunteilin hengitystä: nukahtanut.

Ei ollut helppoa herätä tuntemaan uudestaan, vuosikymmenten hiljaisuuden jälkeen. Ja miksi vieläpä vääriä tunteita, niitä, jotka olivat meidän aikanamme vielä kiellettyjä. – Ei niitä pystynyt silloin vielä edes ajattelemaan, ei sanottamaan millään tavalla.

Nousin ylös, keräsin vaatteeni ja hiivin alakertaan. Pukisinko ja painuisin ulos? Juoksisinko? Minä, joka en enää juoksemaan pystynyt? Löisinkö vanhan rystyseni vimmassa ja katkeruudessani hajalle harjun lähimpään mäntyyn?”

”LR eli levätköön rauhassa… Myös Mauno oli myös vanha kuollessaan, mutta heillä oli Tellervon kanssa hyvä yhteinen taival ja paljon rakkautta. 1982 kirjoitin ylioppilaaksi ja 1994 kolme lastani kiipeili silloisen kotini pihakuusessa, ja opetin kirjallisuutta yliopistolla. On ironista, että juuri kun kaikista merkittävimpien vuosien maan isästä kerrotaan jokaisessa ruudussa, istun keskellä pohjoista metsää pelkän pieniruutuisen älypuhelimen varassa, ilman näppäimistönkäyttäjälle tärkeää tuntoaistia, ikänäköisenä kielipuolipotilaana.

Enkeli lentää Koiviston ylitse suuret siivet humahdellen, ja hiuskiehkura tipahtaa viereeni puolukkamättäälle. On aika kirjoittaa Manun nuorista, sukupolvestani, jonka paras nuoruus asettui 80 luvulle. Peiliksi on hyvä laittaa nykynuoret – Eräät nuoret tarttuivat tänään verkkokalvolleni Kuusankosken keskustan liikenneympyrästä.

”Nuori nainen seisoi poliisiauton edessä konstaapelin jututettavana, ja sen kolmen sekunnin ajan, joka kesti madellessani siitä ohitse ja venyttäessäni uteliasta kaulaani, nainen ehti kertoa kehollaan kaiken omasta hädästään, ehkä jopa kauhusta. Niinä nopeina sekunteina ennen ympyrää ehdin nähdä enemmänkin: seuraavana hälytysajoneuvojen jonossa oli ambulanssi, ja ensihoitaja oli asentamassa niskatukea toiselle nuorelle naiselle, joka makasi tajuissaan mutta järkyttyneenä paareilla.

Vahvin muistikuva jäi kuitenkin pienestä valkoisesta henkilöautosta. Apukuskin paikalla istui kolmas nuori nainen. Hän yritti paeta parhaansa mukaan tummien hiuksiensa taakse samalla, kun toinen poliisi otti valokuvaa auton etuosasta: vahingoista, rekisterikilvestä, häpeästä.

Ymmärrys tapahtuneesta ja tapahtumien kulusta alkoi löytyä vasta liikenneympyrän toisella puolella, ja ajettuani hyvän matkaa kohti Kouvolan keskustaa. Suojatieonnettomuus. Ikävä tapaus, mutta ei valitettavasti yllätys. Muutettuamme Kouvolan Kuusankoskelle olimme kiinnittäneet huomiota, kuinka huonosti täällä kunnioitetaan suojatietä. Ollimme itsekin oppineet varomaan. Kylän keskusta oli myös nuorten kokoontumispaikka, jossa hormonivetoiset autot kiihdyttivät tavallista useammin mutkasta ulos. Vaaran paikka, monella tapaa.

Koko episodin viimeisimmäksi jäin miettimään kuitenkin valokuvaa ottanutta poliisia. Tajusin, että hän oli valokuvannut onnettomuusautoa omalla kamerallaan.

Nyt sallittakoon pieni ajatusleikki, koska kuvaan pääsi myös kolmannen nuoren naisen hiukset: Poliisimies oli tekemässä päivitystä:

Virvestä (Viranomaisverkosto) on varmaankin olemassa sovellus, joka löytyy jokaisen kentällä olevan poliisin ja ensihoitajan puhelimesta, ja jolla hän päivittää tapahtumatiedot Virveen. Sovellus avataan kaksoisklikkaamalla tai hipaisemalla – Tai Kameran kuvan voi jakaa Virvessä yhtä kätevästi kuin Instassa tai Facebookissa.

Eläköön se pieni ero oman nuoruuteni ja lasteni nuoruuden välillä! – Kyllähän se Eeron Kuplakin lähti sen minkä pystyi Lönnrotinkadun valoista 1984, eikä niitä jalankulkijoita silloinkaan varottu, kauneimmille roikotettiin vain kieltä ulos ikkunasta. Silloin ei ollut Virvee, Instaa eikä Facebookkii tallentamassa ja jakamassa häpeällisimpiä hetkiämme. Korkeintaan kuultiin niistä kauppatorin parkissa myöhemmin illalla. – Viranomaisilta ei onneksi silloinkaan, vaikka onnettomuustilastot olivat tuolloin paljon ikävämmät kuin nyt.

Olen puolellanne, valkoisen auton ystävykset. Luottakaa, että teitä kuvanneen poliisin kuvat pysyvät pois julkisuudesta. Uskon myös, että uhri selvisi lievällä aivotärähdyksellä ja katkenneella sääriluulla. Kaikki on hyvin.

Mutta ensimmäinen kevät jatkuu eikä tiistain ja sunnuntain välinen yö ole vielä puolivälissäkään. Viikonlopuksi näille korkeuksille on luvattu kevään ensimmäistä hellepäivää. Ollapa nuori jälleen… Ostaisin Kuplan. Ekholmintietä kohti naisia rientäessäni toteaisin kuin Eero konsanaan avoimesta ikkunasta, että ”täällähän vetää taas käteen.”

(Tähän kohtaan pitäisi laittaa ehdottomasti emoji ennen kuin jatkan kohti kesää, ellen olisi kaikkea kielen köyhdyttämistä vastaan. – Kuvitelkaa nyt siis sen sijaan, että isken teille monimerkityksisesti silmää.)

 

”Ensimmäiset helteet menivät ja lehti ehti nousi puuhun, ennen kuin älämölö someihmisten huulilla kasvoi jälleen uuteen ennätykseensä. Viikonloppuna entinen kotikaupunkini Jyväskylä pääsi jälleen parrasvaloihin. Arvuuttelen lauseen verran, iloitsivatko Vihervassut Suvakit historiallisesta kunnallisvoitosta vai Suomalaiset Rajakit edustuksellisesta demokratiasta otetusta erävoitosta?

Vastaus on jälkimmäinen.

Omassa somekuplassani on hauskalla tavalla erilaisia ihmisiä, jotka olen tai jotka ovat hyväksyneet kaveruutemme jonakin heikkona hetkenäni/hetkenään. Opin tänään muun muuassa, että kirjallisuustoimittaja Seppo Puttosella on oma jyväskylä-historiansa, ja hän suri sitä, miksi Suomen Ateena tuntuu pääsevän turhan usein Parnassolle juuri äärioikeistolaisesta meuhkaamisesta.

Loihen tästä pohtimaan entisen kotikaupunkini identiteettiä ja ääriajattelun itämislaatikoita.

Seppo Puttonen erehtyi väittämään Jyväskylää ”suomalaisen koulutuksen Ateenaksi”. Kaupunki ei valitettavasti ole sitä, vaan se on SUOMENKIELISEN koulutuksen kehto, ja suomalaiset rasistit osaavat hyödyntää tätä faktaa. Keski-Suomella, toisin kuin muilla maakunnilla ei ole myöskään selkeää maakunnallista identiteettiä sordiinona yksityisen ja kansallisen välissä, ja siksi Keski-Suomessa ollaan enemmän suomalaisia kuin muualla.

Toisaalta analyysissä täytyy myös muistaa, että Vihreät nousivat keväällä historiallisesti ensimmäisenä Suomessa valtuuston suurimmaksi puolueeksi. – Tätäkin voisi halutessaan perustella sillä, ettei Jyväskylässä/Keski-Suomessa ole maakunnallista identiteettiä: Kaupunki on valtakunnallisen politiikan laboratorio ja tihentymä.

25 vuotta Jyväskylässä asuneena nykyisenä kuusankoskelaisena voisin lisätä vielä vertailemalla Jyväskylän erityispiirteitä.

Kuusankoskelle syntyi 1800-luvun lopussa paperitehdaskeskittymä, jonka takia paikkakunnalla on vahva sosialidemokraattinen tarina. Tämä tarina puuttuu lähes kokonaan ”jyvän kylästä” järven rannalta. Kaupunkien historiallinen suhde ruotsinkielisiin on myös toistensa vastakohdat. Ruotsinkieliset patruunat rakensivat Kuusankosken infran, joka näkyy ja tuntuu yhä rakennuksissa, katuverkossa ja jopa toiminnoissa, ja siksi suomenruotsalaisuus on täällä arvossa. Jyväskylässä lähinnä sivistyneistö – kansa vastakohta eli eliitti – oli ruotsinkielistä.

Minna Canth, jyväskylässä opiskellut nuorsuomalainen, määritteli ensimmäisenä modernin, itsenäisen suomalaisen naisen ja kirjoitti sosialismin suomen kielelle. Kaupungin suuri poika Alvar Aalto oli ensimmäisiä suomenkielisiä suomalaisia, joista tuli kulttuurin kosmopoliitti. Jo näistä esimerkeistä voi nähdä, että Jyväskylä on suomalaisen suomen läpitunkema kaupunki, ja on selvää, että kansallismieliset populistit haluavat pitää puoluekokouksensa juuri Jyväskylässä. – Tai sitten, kuten Tiina Hokkanen-Oja mainitsi kommentissaan, heidän ajatuksenaan oli mennä kauas Helsingistä mutta keskelle Suomea.

Voi olla. Ehkä persut osaavat lukea karttaa, jos eivät kirjoja luekaan.

Hauskana loppukaneettina, tietämättä lainkaan nousevan Vihreän vaikuttajan syvempiä Jyväskylä-juuria, Touko Aallon pitäisi kyllä vielä miettiä puoluekantaansa.

Mitä on miettinyt isä-Aalto nimetessään poikansa Toukoksi? Onko hän katsellut lempeitä Keski-Suomen vainioita, joilla suku on viljellyt sukupolvien ajan leipäänsä? Vai onko hän miettinyt uutta kevättä ja uutta alkua niin perheen kuin kaikkien koto-Suomen kansalaisten kannalta?

Punakapina on ohi, ja suomalainen suomi selvisi voittajana. Talvisota ja ryssän uhka torjuttin. Keskisuomalaisen Tahko Pihkalan kehittämä suojeluskuntapeli kiritti paikkakunnan nuorisoa niin kunnossa kuin raittiusaatteessa. Oraalla on kaikki se suomalainen, mitä Euroopan melskeet eivät ole vielä päässeet pilaamaan, niin kesän uusi kasvu kuin tuo synnitön poikalapsikin, äitinsä rakastavassa sylissä.

Jo riittää isäkapina, Touko hyvä. Peru ensi viikonloppu ja mieti, mikä voisi olla sinun Uusi Vaihtoehtosi.

”Tässä välissä onkin hyvä istahtaa alas, rauhoittua ja kuunnella yksi tarina noilta vaikeilta vuosilta. Annan sen otsikoksi vaikka KAUSALAN PELTO. Pohjoista Kymenlaaksoa vähemmän tuntevalle kerron, että Kausala on Iitin kunnan nykyinen keskustaajama Kouvolasta noin 20 kilometriä Lahden suuntaan.

Vanha äitini vieraili jokin aika sitten, lähes 80 vuoden tauon jälkeen varhaislapsuuden maisemissaan. En olisi saanut tietää nyt kerrottavan tarinan kaikkia yksityiskohtia, ellemme olisi lähteneet yhdessä autoajelulle, etsimään sitä Kausalan peltoa. Olin kuskina, mutta painoin parhaani mukaan mieleen kaikki yksityiskohdat, jotka tipahtelivat vanhan naisen huulilta sitä mukaa, kun peltojen profiilit ja teiden mutkat toivat mieleen taas jotakin. Olen vaihtanut henkilöiden nimet toisiksi, enkä ole vielä ehtinyt tarkistaa faktojen todenmukaisuutta, mutta muuten tarina on tosi realismin määrittelmän mukaan. Se on mahdollinen ja psykologisesti perusteltu.

”Marraskuun viimeinen päivä oli tärkeä päivä kuusivuotiaalle Liljalle. Pienen elämän ensimmäinen kirje oli kirjoitettu, ja isosisko Kaisa oli auttanut, mutta vasta kirjekuoren osoitteiden kanssa. Isä tulisi ihastumaan ikihyviksi. Isä oli hoitamassa hevosia Viipurin läänissä, eikä pääsisi kotiin kuin vasta jouluksi.

Äiti oli antanut tytöille luvan lähteä kaksistaan postikonttorille, olihan Kaisa kuitenkin täyttänyt jo yksitoista. Matkaa Beetmanien tilalta kylälle oli tietä kulkien melkein puoli peninkulmaa, niin kuin Pertti-serkku oli hauskasti sanonut, ja tietä tyttöjen piti äidin käskystä kulkea, vaikka matka olisi ollut paljon lyhempi pellon poikki.

Postikonttorissa Kaisa sai mukaansa tädin ja heidän omat postinsa pieneen kangaskassiinsa. Sen jälkeen Kaisa antoi Liljan postittaa itse kirjeensä. Postissa ei ollut muita asiakkaita. Ovi takahuoneeseen oli kiinni, ja Lilja kuuli vaimeasti, kuinka puhelin soi lennättimen puolella. Tytöt kävelivät vastaanottotiskille. Liljaa jännitti, kun postineiti vastaanotti kirjeen ja tarkisti, että nimi- ja osoitetiedot oli aseteltu oikein omille suorille rivilleen ja postimerkin arvo riitti sinne saakka, missä isä oli. Neiti vilkaisi Liljaa, ehkä hymyilikin vähän, ja siirsi kirjeen johonkin postipöydän puisista laatikoista. Samassa lennättimen ovi avautui. Postimestari nyökkäsi tytöille, siirtyi tiskin taakse ja kuiskasi vakavana jotakin postineidin korvaan. Sitten hän kohottautui tyttöjen puoleen.

– Mistäs tytöt ovat kotoisin, kun en heti tunnista?

– Kuusankoskelta. Mutta me ollaan äidin kanssa kylässä Beetmaneilla, Kaisa vastasi reippaasti.

– Vai Beetmaneilla. Ja jaksoitte tulla reippaasti kylälle saakka.

Kaisa ja Lilja nyökkäsivät. Lilja oli tarttunut salaa isosiskonsa käteen.

Postimestari tuntui harkitsevan hetken ennen kuin jatkoi. – No kuulkaapas, nyt voisitte rientää yhtä reippaasti takaisin. Minulle ilmoitettiin juuri, että sota on alkanut, ja Neuvostoliiton ensimmäiset lentokoneet ovat ylittäneet rajan. Me laitamme postinkin nyt kiinni.

Siskokset kiirehtivät ulos postista samassa ovenavauksessa postimestarin kanssa. Mies kääntyi oikealle kohti kylän paloasemaa.

Tytöt pinkaisivat juoksuun. Pian he kuulivat takaansa sireenin nousevan ja laskevan ujelluksen.

– Ilmahälytys, Kaisa huusi ja tihensi askeleitaan. Liljan oli vaikea pysyä perässä, ja Kaisa tarttui siskonsa käteen. – Meidän täytyy kiirehtiä, tämä on sitä, mistä Beetmaneilla on luettu ääneen lehdistä, ja minkä takia mekin tultiin tänne pakoon.

– Mutta eihän niiden pitänyt tulla tänne… Lilja yritti, mutta ei kyennyt juoksulta jatkamaan lausettaan.

– No ei. Mutta tuo on ilmahälytys. Ei se voi olla mikään muu.

Tytöt tajusivat tilanteen vakavuuden. Kylän ja Beetmanien välillä ei ollut asutusta, vaan vain pitkiä peltosarkoja vieri vieressä, eikä suojaa missään. Talo pilkotti metsän rajassa lännessä, mutta sinne päästäkseen heidän oli juostava ensin väärään suuntaan, melkein etelään, ennen kuin tie kääntyi jyrkästi kohti taloa, melkein aukeman toisella laidalla.

Yhtäkkiä Kaisa pysähtyi ja pysäytti siskonsakin. He jäivät kuuntelemaan. Palosireenin ujellus oli päättynyt, mutta nyt jostakin alkoi kuulua matalampaa kumua. – Ne tulevat, Kaisa kuiskasi huohottaen. – Nuo ovat lentokoneen ääniä. Ne tulevat Kuusankosken suunnalta.

Kaisa riuhtaisi pikkusiskonsa jälleen juoksuun ja huusi huohotuksensa lomasta, etteivät he ehtisi millään. Heidän olisi pakko oikaista peltojen kautta, siten he ehkä voisivat ehtiä turvaan. Liljan korvissa kaikuivat vielä kiellot, ettei lapsilla ollut pelloille asiaa, kun Kaisa oli hypännyt jo tienpenkan yli ja käskytti siskoaan seuraamaan. – Onni edes, Kaisa jatkoi kun he olivat jo juosseet jonkin matkaa sarkaa pitkin – että on ollut pakkasta, että jalat ei uppoa.

Kumu tuntui nousseen ja voimistuneen. Silloin he näkivät ensimmäisen koneen. Kone oli ilmestynyt kuin tyhjästä ja lensi jo Kausalan kylän yläpuolella. Se näytti lähestyvän heitä suoraan, matalalla pilvien alapuolella. Matkaa oli ehkä vielä

– Ojaan! Piiloon! Mahalleen! Kaisa parkaisi ja riuhtoi Liljan mukanaan sarkojen väliseen matalaan kaivantoon. Lilja retkahti mahalleen ja peitti kasvonsa käsillään. Isosisko hääri ympärillä. – Liikkumatta, minä peitän sinut lumeen, se kuiskasi. Ojassa ja pellolla oli vielä onnettoman vähän valkoista, mutta Kaisan lapaset tuntuivat ehtivän kaikkialle. Lilja tunsi, kuinka kylmää lunta kinostui hänen niskaansa ja toivoi vain, että sisko ehtisi. Etteivät nuo kamalat huomaisi heitä ja lentäsivät ylitse. Hän kuuli kuinka Kaisa retkahti ojaan hänen eteensä ja alkoi huutaa isämeitää.

Lilja oli varma, että nyt he kyllä kuolisivat.”

– Lilja oli onneksi väärässä, muuten en olisi kääntänyt autoani tarinan lopuksi Kausalan ABC:lle. Oli kahvin ja pullan aika. Talutin vanhan kumaran äitini pöytään ja poimin tiskiltä molemmille kahvit ja berliininmunkit. Vaikka nisupullat olivat hänen diabetekselleen suurinta myrkkyä, olin minäkin jo antanut kauan sitten periksi. Ihminen, joka joutui lapsena nielemään ojan pohjalla savea ja multaa, ansaitsi viimeisinä vuosinaan munkin jos toisenkin.

”Seuraavaksi pysähdyn muutamaksi hetkeksi Ahvenanmaalle, jonne loma kuljetti meidät hetkeksi, kulttuuriin, jonka äänimaailman täyttävät kovaääniset ja vahvaitsetuntoiset ruotsinkieliset. Tuuli käy itäkoillisesta, puhureissa, ja Kastelholman pyöräilyreissu odottaa vasta iltapäivän myöhäisinä tunteina.

Ensimmäinen loma-pohdintani koski kumia hyödykkeiden raaka-aineena. Olen jo vuosien ajan pohtinut, mitä suussani on kun jauhan purukumia. Olin toisaalta kuvitellut syöväni luonnontuotetta, mutta kiertotalous-ohjeiden mukaan purukumia ei kuitenkaan voi kompostoida, vaan sitä käsitellään lähinnä kuten tupakan filtteriä, huonosti maatuvana sekajätteenä.

Olin lukenut jostakin, että kumihyödykkeitä tehdään niin luonnonkumista kuin synteettisestä kumista. Wikipedia tietää myös, että luonnonkumi tehdään kumipuusta, joka jalostetaan kautsuksi ja synteettinen kumi syntyy puun tai öljyn jalostuksen lisätuotteena. Mitä siis puren kun puren kumia?

Kysyin asiaa taas Wikipedialta ja haulla ”purukumin valmistus” asia menee yhä häiritsevämmäksi. Kirjoituksessa puhutaan vain väljästi, että ”purukumin perusainetta voidaan valmistaa myös öljyteollisuuden sivutuotteista.” Mistä voin siis tietää, mitä suuhuni laitan?

Tutkimus jatkuu Jenkki-purukumien omilla sivuilla. Raaka-aineen alkuperästä ei täälläkään saa tarkkaa varmuutta, mutta Jenkin valmistajan Cloettan sivuilla pääsee tekemään raaka-ainehaun. (googlaa ja kokeile). Laitoin hakuehdoksi, ettei purukumini saa sisältää luonnonkumia, ja sain hakutuloksiksi 12 tuotetta.

Tutut Jenkki Professional -jättipussit näyttävät kaikki perustuvan joko öljy- tai puunjalostusteollisuuden lisätuotteelle.

Mikä tuote kumi sitten tarkalleen ottaen on? Ja miksi siitä ei kirjoiteta tänä terveys- ja luomutietoisuuden aikakautena. Epätuote? Vai onko purukumi vain turhan pieni ongelma niin ihmiselle kuin ympäristölle, ettei siitä tarvitse puhua.

Pienenä sivujuonteena lomapäivän tutkimuksissani selvisi myös, että luonnonkumista käytetään 75% autonrenkaiden valmistukseen. Mitä? Ovatko autonrenkaat luomua, ja suumme puhdistaja purukumi öljyä?

”Seuraavana lomapäivänä tutustuinkin siihen, kuinka Netflix toimii saaristossa. En ollut katsonut sekuntiakaan talven kohusarjaa House of Cards, ja näkemäni perustella minun on nyt pakko kysyä suoraan Kevin Spaceylta:

MITÄ ILOA NUORESTA NAISESTA VOISI OLLA KESKI-IKÄISELLE MIEHELLE?

House of Cards -sarjaa on hypetetty maailmanlaajuisesti. Ensimmäisen esityskauden 10 jakson jälkeen en liittynyt fanien kerhoon. Pidin, mutta myös ärsyynnyin. Sarjan ensimmäiset 3-4 jaksoa ovat tulta ja tappuraa. Kongressiedustaja Frank Underwood ja toimittaja Zoe Barnes ovat tahollaan yhtä häikäilemättömiä uraohjuksia, ja he löytävät toisistaan todellisen win-win -aisaparin. Niin toimituksessa kuin politiikan huipulla alkaa päät putoilla Frankin ja Zoen edessä.

Noin jaksossa 4 viilltävä ammattisuhde alkaa unohtua, ja keski-ikäinen mies tunkee nuoren naisen sänkyyn. Aletaan rakentaa tuhat kertaa toistettua kolmiodraamaa, jossa kolmantena on Frankin aviovaimo Clare (jolla on tietenkin avoin liitto Frankin kanssa ja pitkä suhde kuuluisaan valokuvaajaan…) – Iso ja turhautunut Huaaghhh koko anglosaksiselle viihdeteollisuudelle. Tuhannesti tuttu potaska valtaa käsikirjoituksen.

Oion muutaman mutkan ja menen henkilökohtaiselle tasolle.

Koska olen yhtä komea ja seksikkäästi harmaantunut kuin Kevin Spacey, minua loukkaa se, miten typerinä ja vitunnälkäisinä meitä keski-ikäisiä miehiä pidetään. Yhtä loukkaantunut olen tietenkin samalla kaikkien Zoen sisarten puolesta.

Mitä iloa nuoresta naisesta meille voisi muka voisi olla? Oman kokemukseni mukaan paljonkin – mutta mikään ei liity naimiseen. Yrittäjänä tiedän, millaisen boostin nuori pätevä nainen voi antaa pienyritykselle tuodessaan kaiken sen innon ja viimeisimmän yliopistotietämyksen yrityksen käyttöön, eikä ulkonäöstäkään ole haittaa, jos työhön liittyy asiakaspalvelua. Tosin nuori mies ajaa tässä saman asian, usein jopa paremmin.

Kerro samalla, Kevin, millaisia syvällisiä keskusteluja olet käynyt nuorten vastanäyttelijöittesi kanssa? Minä en muista käyneeni yhtään. Syvällisyys kun ei löydy kaula-aukosta.

Silloin kun seura on oikea, keskusteluun upotettu sarkastinen huomio tai ironinen sananvalinta laajentaa keskustelukumppanin pupilleja. Siihen hetkeen älykäs ihminen tarttuu, ja sen jälkeen hän voi kysyä kumppaniltaan, kävisikö flirtti vai rakastelu. Yhteinen huumorintaju vaatii jo geeneissä jotakin, mutta vasta ympäristö – yhtä pitkä elämänkokemus – rakentaa oikean, kaikin puolin tyydyttävän ihmissuhteen.

Kun siis lakkasit, Kevin, vuotamasta Zoelle tietoja, ja päädyit sen sijaan vuotamaan häneen eritteitäsi, House of Cards menetti mahdollisuutensa kertoa jotakin uutta. Se menetti mahdollisuutensa osoittaa draaman keinoin, että (toisin kuin yllä väitin) myös nuori nainen ja keski-ikäinen mies voivat löytää älyllisesti toisensa.

Se draama olisikin sitten kiinnostanut eri tavalla.

”Zoen kohtalo sai minut tuossa yllä puuskuttamaan ja haukkomaan henkeä. Onneksi hapenpuutteeni oli pelkästään tilapäistä ja House of Cards -sarjakin paransi otettaan jo toisella esityskaudellaan.

Loppuloma menikin sitten hengittämisen anatomiaa miettiessä. Joku voisi epäillä, että erehdyin laiskottelemaan koko loman, mutta ehei – Laitoin remonttireiskan haalarit jalkaani ja aloitin talon maalausurakan.

Perinnetalojen yhteydessä puhutaan siitä, kuinka talon pitää hengittää. Arkkitehtitoimisto Livady sai vuoden 2016 Arkkitehtuurin Finlandia-palkinnon samasta aiheesta. Lyhykäisyydessään kysymys liittyy ns. Terveeseen taloon ja talon sisä- ja ulkotilojen paine-eroihin. Rakentamisen vaihtoehtoja on kolme:

1. Kun sisällä on ylipaine, ilma pyrkii virtaamaan seinärakenteen läpi sisältä ulos. Nykyrakennusmääräysten mukaan tämä on tavoitetila, ja siksi rakentamisen ohjeissa on koneellinen ilmastointi, jolla sisäilma pidetään ylipaineistettuna. Koska samalla erityisesti talvella sisäilma on lämpimämpää eli kosteampaa kuin ulkoilma, puhallettaessa ilmaa seinän läpi ulos kosteus on vaarassa tiivistyä eli kondensoitua ulkoseinään. Siksi rakennuksen sisälle heti sisäverhouksen ulkopuolelle asennetaan muovinen kosteussulku.

2. Kun sisä- ja ulkotilojen painevaihteluista ei remontoitaessa välitetä tai remonttia ei osata tehdä, edellä mainuttu kosteussulku saatetaan asentaa vain osaan rakennusta tai siihen jää vuotokohtia. Jos taloon tämän jälkeen asentaan koneellinen ilmanvaihto, huolimattomuus johtaa riskirakenteeseen, koska ilman läpivirtaussuunta on nyt väärä, eikä veden tiivystymistä rakenteeseen ole kuitenkaan estetty kokonaan. Rakenne alkaa homehtua.

3. Livady palkittiin joulukuussa valistustyöstä perinteisen painovoimaisen ilmastoinnin ja homogeenisten rakenteiden puolesta. Ajatus on yksinkertainen: ei muovia ja luonnonmukaisia rakennusmateriaaleja. Kun luonnollinen paine-ero ulko-ja sisätilan välillä vaihtelee lattianrajasta kattoon ja kesästä talveen, ilma pyrkii joka tapauksessa kulkemaan milloin sisältä-ulos, milloin toisin päin. Vanhat rakentajat tiesivät tämän, ja puurunkoisessa seinässä käytettiin puukuitulevyä, tervapaperia, sahanpurua ja puuta. Homogeenisuus tarkoittaa tässä siten puuperäisiä materiaaleja.

Oman 1929 rakennetun perinnetalon remontit 1970-2000 on tehty milloin mitenkin, ja vain kaksi kuntotarkastusraporttia 2000 -luvulta sekä omat aistinvaraiset havaintoni vahvistivat, etteivät tumpelot remonttimiehet ole vahingoittaneet tätä taloa. Koska myöskään sanonta, että ’sitä ei kannata korjata, mikä toimii’ pitää paikkansa, en aio tutkia nykyisiä seinärakenteita turhaan sorkkaraudan kanssa.

Tiesin sen sijaan ostavani viime syksynä talon, jonka ulkomaalaus oli tehty lateksimaalilla 2006. Koska lateksi supistuu kuivuessaan, se oli hilseillyt rumasti, eniten paahteelle ja sateelle alttiilta etelän puoleisilta seiniltä.

Kesäloma menikin sitten telineitä siirrellessä ja skrapatessa. Poistin mahdollisimman tarkkaan vanhan hilseilleen lateksimaalin ja korvasin sen öljymaalilla seuraten mahdollisimman tarkasti maalivalmistajan ohjeita. Nyt, lomien päätyttyä, haluankin poikkeuksellisesti julkaista perinteisen ennen-nyt -kuvaparin. Olen tyytyväinen lopputulokseen. Olen Happy eli suomeksi Happi.

– Pääsimme siis sittenkin, mutkan kautta takaisin happeen ja hengittämiseen! –

Öljy, toisin kuin muovi, on hengittävä materiaali, koska kuivuessaan luonnonöljypohjainen maali konkreettisesti ’imee’ ilmassa olevia happimolekyylejä, ja tämä reaktio saa aikaan öljymaalin hitaan kuivumisen. Happimolekyylien ansiosta maali samalla turpoaa eli laajenee, jolloin se tunkeutuu entistä syvemmälle maalattavan puun syihin.

Oli ennen Onnimanni… Hesarin kunnallisvaalien vaalikoneessa yksi kysymys oli, ’oliko kaikki ennen mielestäsi paremmin kuin nyt’. Tiesin, että vastaamalla tähän kysymykseen ’kyllä’ löytäisin pian itseni Demareiden, Kepun tai Persujen riveistä (arvokonservatiivit), ja väistin miinan.

Asia on silti näin:

Kyllä, fysiikan lait olivat ennen paremmin tiedossa kuin nyt.

Kyllä, ennen rakennusmestari tiesi, nykyään arkkitehti visioi.

Kyllä, olen konservatiivi, kun puhumme taloista.

”Edellä kertomastani johtui mieleeni tärkeitä asioita ihmiselon yhdestä keskeisestä osasta, eli EPÄONNISTUMISESTA. Miksi elämässä pitää olla mukana vaihtoehto 2, jossa ei osata eikä ymmärretä?

Koska olemme ihmisiä, meidän elämäämme kuuluvat epäonnistumiset. Siihen liittyen laitankin tähän linkin mielestäni parhaaseen suomalaiseen humppabiisiin. https://www.youtube.com/watch?v=0XokoaGsPa8

Oma epäonnistumisten urani on pitkä ja upea. Päätettyäni +30 -vuotiaana, että kuljen oman polkuni sain turpaani ensin webyrittäjänä, sen jälkeen rakennusurakoitsijana. +50 -vuotiaana, kirjailijana ja kustantajana liikun jälleen sillä veitsenterällä. Kirjailijana painin tosissani sen kysymyksen kanssa, onko minulla enää sitä sanottavaa, että minulla olisi oikeus vaatia, että joku kustantaa kolmannen romaanini. Kustantajana mietin, mikä asema kirjallisuudella voi olla enää maailmassa, jossa uusissa asuntomessukodeissa kirjahyllyjä laitetaan piiloon.

Suurin epäonnistumisen pelkoni, mutta samalla innoittajani, liittyy omaan maailmaani ja kuinka siitä yritän kertoa. Viisikymmentäkolmevuotiaana miehenä jäin aikaisemmin tässä postauksessa kiinni tautofoniasta ’nuori nainen’. Ajattelin jo, että kirjoitanpa kustannustoimittajan puolustuspuheenvuoron, kuinka senat menee sakaisin, kun ollaan vapaa-ajalla, mutta miksi ihmeessä en voisi sanoa suoraan: nuori nainen on minulle ongelma. Nuoruuden menetys on kokonaisuudessaan minulle ongelma, ja rimpuilen ilmiötä vastaan kaikin voimin. Kaikki se flirtti, kaikki ne edessä oleva mahdollisuudet, kaikki se ylivoimainen voima ja kyvykyys.

– Tästä hetkestä on kymmenen vuotta eläkeikään, kolmekymmentä vuotta siihen, kun valloitin Joensuun Kulttuuribunkkerin ja leikin nuorta anarkistia.

Tämän mysteerin äärellä jokaisen meistä pitää hiljentyä. Elämä on lyhyt, ja sitten me kuollaan kaikki. Miten voisimme laittaa tälle asialle hanttiin?

”Ajatus siirtyykin kuin itsestään nyt hengellisempiin asioihin. Nykyihminen ei tuo juurikaan julki omaa uskoaan, enkä minäkään tee poikkeusta.

Hengellisyys on kuitenkin eri asia kuin usko. Se on kykyä rauhoittumiseen ja pyyteettömään olemiseen, uteliaisuutta oudon ja vieraan äärellä, oman sisäisen äänen kuuntelemista. Uskovalle sisäinen ääni keskustelee ehkä Jeesuksen tai Buddhan kanssa. Minun pääni läpi käy lounaistuuli. Puuskissa se havisuttaa omenapuun lehtiä ja ravistaa ylläni olevan aurinkomarkiisin kangasta. Kaupungin äänet ovat harventuneet lauantai-iltapäivän raukeuteen. Tehdas hurisee, koira haukkuu sisään jossakin, lapsi kiljahtelee ilosta ja moottoripyörä murahtaa käyntiin ehkä korttelin päässä. Kärpänen laskeutuu paljaalle polvelleni, lintu sirkuttaa. Ajattelen kaikkea eläviä ja kaikkea elävää.

Tässä lähellä, miltei naapurissani asustaa pikku-buddha. Kohtaan tuon syntyperältään ehkä nepalilaisen, ehkä tiibetiläisen alakouluikäisen pojan viikottain. Poika kävelyttää lähes itsensä kokoista Keskiaasian paimenkoiraa, luonteeltaan mitään pelkäämätöntä laumanvartijaa.

Erikoisinta ja ihmeellisintä pikku-buddhassa ja hänen karvaisessa palvelijassaan on se rauhallisuus, millä kaksikko taittaa matkaansa tien laitaa. Koira, joka voisi milloin vain riuhtaista itsensä vapaaksi ja syödä seuraavan vastaantulijan kulkee noin metrin pojan edellä, löysässä talutushihnassa ja nuuhkii laiskasti ympäristöään. Poika katselee kaikkea tutkimattomin ilmein.

Vesisateet ovat paljastaneet vanhan männyn kiemuraiset juuret ojan penkalla, pienen puistikon reunassa, ja lupiinit, syreenipensaan vesat ja peikonlehdet leviävät vapaasti. Samalla pyyteettömällä tarkkaavaisuudella kuin kaikkea sitä, pojan katse maalaa tien reunassa olevaa peltistä sähkökeskusta sekä ohitse polkupyöräilevää kypäräpäistä miestä. Koska olemme nähneet jo lukuisia kertoja, tervehdin poikaa varovasti silmilläni. Ilmekään hänessä ei värähdä.

En tiedä, mikä sai minut nimeämään pojan pikku-buddhaksi. Aasialainen syntyperä, kyllä, sekä pojasta huokuva kiireettömyys ja rauha. Vahvimman vaikutuksen minuun tekee kuitenkin pojan ja koiran unenomainen yhteys. Arkijärkeni sanoo, että koira käyttäytyy todennäköisesti vain kuten rodun kuuluu, eli paimentaa ja turvaa omaa laumaansa, ja koska kaupunkiympäristö on täynnä petoja, vaistot käskevät koiraa paimentamaan laumaa vierestä. Ajattelen asian kuitenkin mielummin toisin päin. Pojan yksinkertainen, lähes meditatiivinen tapa olla läsnä välittyy koiraan rauhoittavina signaaleina.

Poika ja koira keskustelevat kielellä, johon muilla ei ole tulkkia. Satuilen, että tuo pari on tullut tähän naapurustoon toisesta todellisuudesta. Vai alkaisinko uskoa sittenkin, pikku-buddhaani ja hänen koirajumalaansa?

Tuuli käy taas läpi, ja puuskat sen kun vahvistuvat, myrskyä enteillen. Illan keihäsfinaalissa Tero Pitkämäki ottaa pronssia – Kukahan siihen jaksaa uskoa?

”Tero oli illan keihäsfinaalissa vasta viides. Muuten ilta oli kyllä poikkeuksellinen. Kiira-myrsky nousi kahdeksan jälkeen nopeasti lounaasta, ja tuuli raastoi puuskissa pihan pensaita ja puita. Vaikka sähkötkin pätkivät pahanenteisesti, suurimmilta tuhoilta vältyttiin. Toisin kävi Kymin Huvilan ympäristössä, josta oli seuraavana päivänä vaikea päästä edes polkupyörällä läpi.

Huvilan takana nousee Mustavuori, ja seuraavaksi joenpenkan myötäisesti  löytyykin Mörkölinjan kaupunginosa. Näin elokuisen illan tummetessa tekeekin mieli kirjoittaa vähän yliluonnollisesta, tällä kertaa tyylillä ’tämä tarina on tosi’.

Entisinä aikoina, kun tehtaat halusivat reissujätkistä vakituisia työntekijöitä sellun keittoon, nuorille ja pystyville ihmisille myytiin pilkkahintaan tontti ja tarjottiin talon rakennusmateriaalit ilmaiseksi. Näin syntyi esimerkiksi kuuluisa Markankylä Voikkaan entisen paperitehtaan vastarannalle. Kymintehtaan viereen syntyi samalla tavoin asuinalue, joka tunnetaan yksinkertaisesti nimellä Kymintehdas. Synnyinkaupunkini Kajaanin tehtaan viereen syntyi samalla tavalla Purolan ja Suvantolan kaupunginosat, ja Jyväskylään Tourula, Säynätsaloon Haikka.

1800-luvun lopussa Kuusankoskella eli Makkonen -niminen sutari. Tämä kylmäpäisyydestään tunnettu nokikolari halusi aina tehdä toisin kuin muut.

Yllä mainitun Mustavuoren Kymijoen puolen penkka oli karua ja jyrkkää graniittiseinää, paitsi yhtä tasaista ja rehevää notkelmaa. Sinne mietti Makkonen itselleen talonpaikkaa, ja saikin tehtaalta luvan koittaa. Kun hän seuraavan kevään hankikantosilla pääsi lopulta töihin, alkoivat vaikeudet.

Ensimmäiseksi häneltä puuttui hevonen, joka olisi suostunut viemään  hirret perille. Jokainen vanhin ja kuuroinkin luuska teki topin viimeistään silloisen patruunan talon kohdalla. Niinpä Makkonen joutui palkkaamaan viinalla joutomiehiä hommaan. Eto työhön meni useampi viikko, koska väki ei kerran tontilla pyörähdettyään halunnut tulla sinne uudestaan.

Lopulta olivat kaikki tarpeet kuitenkin perillä ja Makkonen aloitti työt. Hänelle oli jo siinä vaiheessa selvää, että yksin hän sen savottansa joutuisi tekemään. Sitkeä kun oli, se ei häntä arveluttanut.

Kivi vyöryi vuoren rinnettä alas ja asettui suurin piirtein siihen koloon, jonka Makkonen oli sille katsonut. Talon paikka alkoi jo vähitellen hahmottua. Elettiin toukokuuta, mutta Makkonen teki töitä yötä myöten. Musta sutari painui tummaa vuoren rinnettä vasten niin, että ainoa valonpilkahdus pimeydessä oli tupakkisätkän halpa hehku. Tauoilla mies mietti ja pohti. Perustuskivet näyttivät ja tuntuivat hyviltä sijoillaan, mutta mikä oli ensin hevoset, sitten kaikki viinamäen miehet säikäyttänyt tästä paikasta? Turhaan hän yritti tunnustella sisintään, olisiko paikassa sittenkin jotakin jumalatonta, niinkuin toiset olivat säikähtäneinä hänelle väittäneet.

Sutari ei päässyt ajatuksissa mihinkään ja tumppasi sätkänsä. Voimia tuntui olevan jäljellä, voisihan vielä yhtä kiveä koittaa, kaikki oli eteenpäin siinä urakassa. Samassa vuoren rinnettä laskeutui työmaalle pieni, tuntematon mies. Tämä pyysi tupakkaa, kun oli pitkään ollut sen hinku. Makkonen kääräisi, kääräisi toisenkin, koska kovin tuntui mies olevan nöyrin mielin. Tuntematon puhui oudosti. Saattoi olla karjalaisia, mutta yhtälailla lännestä tullut. Vai olisiko pojalle juuttunut pienenä peruna suuhun, kun ei sanoista meinannut ottaa tolkkua, Makkonen mietti kummissaan.

Mies istahti nurkkakivelle ja veti ensimmäiset henkoset. ­ –  Meinaatko taloa taha laittaa? mies aloitti. Makkonen ilahtui, kun sai lopultakin juttuseuraa, myönsi auliisti ja nousi sijoiltaan. Hän alkoi kiertää alaa, johon oli torppaansa ajatellut. Tuohon tulisi hellahuone, tulisijan pohja tähän tämän kivirakan päälle,  ja tuohon kamari. Porstua tulisi joen puolelle taloa, olisi siinä kiva vetää aamulla saapikasta jalkaan ja katsella virran tyrskyjä. – Niin innostui Makkonen omista haaveistaan että vallan unohti vieraan ja alkoi puhua jo keittomullasta, jolla laittaisi vielä seuraavana kesänä talon koreaksi.

– Taha et taloa rakenna. Tassa on lasteni hauta.

Sutari  kuuli takaansa  matalan äänen, kuin vuori itse olisi herennyt puhumaan. Pahoin aavistuksin hän kääntyi ja säikähti. Mies oli kasvanut mittaa yli nelimetriseksi jättiläiseksi. Se oli juuri nostanut nurkkakiven kouraansa ja työntänyt leukansa alle. Nyt se kumartui Makkoseen päin niin, että kalman haju ja sieraimista purkautuva raatojen hönkä oli suistaa mitään pelkäämättömän sutarinkin maahan. Sitten tuo musta otus niiasi toisen jalkansa varassa, kierähti ja nousi koko vartensa mittaan. Kivenmurikka singahti pitkässä kaaressa keskelle tiheää kuusikkoa, Mustavuoren toiselle puolelle.

-­ En! Makkonen vakuutti kiireesti mutta killitti hahmoa yhtä uteliaana kuin kauhuissaan. Lähti kuitenkin varulta kiertämään kohti tiheää lepikkoa, jonne arveli ehtivänsä parhaiten karkuun, jos jätti alkaisi käydä päälle. – Mutta mihin minä sen sitten jos en tähän? uskaltautui kysymään sitten vastaan.

Jätti röhisi, hieroi pitkään vatsaansa ja mietti. Sitten hän nosti oikean kätensä ja osoitti kuusimetsää, jonne oli juuri tuupannut istumakivensä. – Tuola on linja, johon saat menna. Jos lupaat pitaa minu tupakissa nii pitkaan ku elat, autan sinua loppujenkin murkoijen kanssa.

Niin sai alkunsa Mörkölinjan työläisasutus. Moni mies ja nainen katosi vielä tämänkin jälkeen Mustavuoren rinteille, mutta Makkonen piti mörölle sanansa, ja hänen sukunsa menestyi ja pärjäsi kaikki ne vaaran vuodet, jotka silloin olivat vasta alkamassa.

ps. Kiitos muuten Tiinalle, Jannelle, Päiville, Susannalle, toiselle Tiinalle ja viimeisenä Paulille viesteistä, joita sain pikku-Buddha -tekstistäni. Kiitän vuorostani poikaa ja koiraa. Jos joskus onnistun kirjoittamaan jotakin, mikä koskettaa, se johtuu vain siitä, että jokin koskettaa minua ensin.

”Sinä iltapäivänä taivaalta tippui pihalleni linturaukka. Olin palaamassa  asioiltani, ja nostamassa polkupyörää juuri telineeseen, kun kiinnitin huomiota mustanharmaaseen pienikokoiseen varikseen, joka ei tuntunut välittävän minusta. Lintu nökötti kyljittäin, sulankaan värähtämättä keskellä pihaa missä kallio on auki maan pohjaan saakka. Astuin lähemmäksi. Jokin liikahti  tummanharmaassa silmässä mutta muuten mikään ei elänyt;  äännähdin, mutta poikanen tehnyt elettäkään väistääkseen. Lopulta, kun taputin käsiäni yhteen ja karjaisin, se hypähti pari metriä loitommas. Lintu jähmettyi jälleen sijoilleen, nyt puutarhatuolin alle.  Kannoin asiani sisään ja unohdin raukan.

Sinä iltapäivänä  myös toinen variksenpoika tippui taivaalta, korkeammalta ja kauempaa kuin sinä, säikympänä, varmana siitä, että jos lähestyisin, tappaisin. Katsoin hämmennyksessäni tietokoneeltani, kuinka hän löi takaisin. Kaksi kuollutta ja kahdeksan loukkaantunutta jäi niihin nokaniskuihin ennen kuin poika kaatui. Usempaankin olisi tahtonut osua, tuo päänsä kiveen lyönyt.

Ei tiennyt, että taivas on tyhjä meille, joita paljaat käsivarret eivät kanna. Eikä tiennyt, ettei kivinen tanner ole ainoa, mikä on totta. Kiven kaiku vastaa samalla  äänellä, joka väittää; jos hän on varma totuudesta, on kivi häntä varmempi; jos hän huutaa totuutensa, kivi toistaa huudon kahta kovemmin.

Ja niin hän löi, vaikka joka lyönnillä hänen omaan käteensä sattui hirveämmin,  lujemmin. Kivi ei anna myöten.

Sinä iltana katsoin ruuduista kaiken: kuinka ihmiset lähtivät massoittain liikkeelle kesyttääkseen kaiut, jotka olivat karanneet katujen väliin, tai vain ottaakseen toisistaan kiinni, ettei uusia kasvaisi ymmärtämättömistä.

Katsoin vielä kerran ulos. Katuvalot heijastivat kelmeää valoa pihamaallemme, ja poikasen varjo nyykötti liikahtamatta puutarhatuolimme alla. Sinä kyyhötit pihan pimeydessä, äidistäsi eksynyt, oman taivaasi hylkäämä, enkä minä halunnut nähdä sinuakaan enää. Lopulta kaikille koitti yö, ja vaivuimme unettomaan uneen.

Seuraavana aamuna piha oli kääntynyt ympäri. Olit kiertynyt työhuoneeni ikkunan alle. Yritit puhutella, mutta kun kuuntelin, kerroit vain  käsittämättömyyksiäsi,  tavuja  lintujumalilta, koska enempää et ollut ehtinyt oppia.Jalkasi eivät pitäneet enää alla ja kellahdit kumoon.

Muistan, kuinka pidimme lapsena kuolleiden lintujen hautausmaata Susilahden ikikuusien alla. Sisko askarteli vanhimpana kahdesta kepistä ja paperilangasta ristin aina uudelle vainajalle, ja lauloimme jonkin virren. – Sitä lapsuutta sinä et voinut kokea, ja katselen siksi sinua nyt ilman armoa. Kuiskasin, että taivas, josta sinä tipahdit, on  pakahduttavan ohutta ilmaa, jonka päältä alkaa vain musta, ja kysyin, haluaisitko minusta lapion, jolla irroittaisin pään kaulastasi. Et osannut vastata. Yhtä hämilläsi olit kuin minäkin.

Minulla on vain tämä ihmisen osa katsoa kärsimystä ja miettiä teologioita. Ympärillämmei oli hiljainen piha ja kaikki sen korkeat puut.

Ehkä tulitkin lähempää, samasta elämästä kuin omani.  Miksi et opetellut oksallasi siipiäsi oikein taittamaan, etkä malttanut sulkaa kasvattaa. Vai etkö voinut? Oliko pakko hypätä kotoasi pois.

En osaa paljon, mutta rukoilen hetken kanssasi, varis, poikanen vasta. Tavuja vaikka, emmehän enempää osaa.

”Nyt on pakko keventää. Kerronpa lisää virheistäni ja epätäydellisyyksistäni:

Ostin Tokmannilta halpaa lateksia kuivaan sisäseinään. Maalasin sillä saunakammarin kattopaneelit, mutta sen jälkeen päätin ryhtyä luovaksi. Olin päällystänyt kammarin uuden ulkoseinän kaksinkertaisella Halltex-levyllä, ja tiesin, että se levy turpoaa ja kutistuu kosteuden mukaan. Oli ajatellut tapetoida seinän, mutta tiesin, että tapettiliinojen saumat saattavat aueta. Päätin siis pohjamaalata saumakohdat Tokmannin lateksilla. Valkoisen tapetin alla ei valkoinen maali niin haittaa, järkeilin.

Seuraavan parin viikon aikana ihmettelin, ettei tapetin saumat kuivu. Päätäni alkoi myös pitempään tilassa oleskeltuani jomottaa. – Ei siis auttanut muuta kuin repiä uusi hieno tapetti alas ja skapata kaikki lateksimaalit puukuitulevyn pinnalta pois. Uusi tapetointi. Päänsärky poistui.

Painetun sanan – vaikkapa kirjan –  kanssa asia on hankalampi, ja koska kirjoitetut ja julkaistut virheet jököttävät  sivuilla ja huutavat kirjoittajalleen että hähä, sinä itsevarma, ylimielinen ja liikaa viisas.

Toisessa romaanissani Viattomat (2015) on kymmenkunta kirjoitusvirhettä, mutta vakavin virhe liittyy kertojaan. Olin päättänyt, että romaanin kertoja on yksi teoksen henkilöistä, se, joka seilaa kirjan 200 ensimmäistä sivua merillä toisella puolella maailmaa. Siskonsa kanssa käymän kirjeenvaihdon perusteella hän pystyy siis kertomaan kaiken niin kuin se tapahtuu. Kinkkistä? Monen lukijan mielestä kyllä. Pyydän teiltä kaikilta anteeksi.

Ihminen tekee työkseen virheitä, mutta missä on se ammatti-ihminen, joka kertoo, mitkä virheet haittaavat ja mitkä eivät? Rajaa voi yrittää vetää terveyteen tai turvallisuuteen. Päänsärky tai yskä kertovat, että sisäilmassa on ongelmia, ja nämä on korjattava ensi tilassa, mutta mitä väliä on tapetin ärvöttävälllä saumalla, kymmenellä kirjoitusvirheellä, tai edes poikkeavalla kertojalla? On tietenkin ihmisiä, jotka menettävät näistä virheistä mielenterveytensä, mutta virhe voi  silloin olla pikemminkin heissä itsessään. Mitäs nipottavat pienistä.

Ärsykkeeni kirjoittaa tämän yritelmäni määritellä ammattitaito löytyy Suomi-Filmin arkistoista. Katselin dokumenttia pohjoissavolaisesta kaskenpoltosta, ja filmissä esiteltiin risukarhi -nimisen työvälineen valmistus. Tuo karhi tehdään  halkaisemalla oksaisen kuusennäreen runko kahtia ja latomalla näin halkaistut karhin osat rinnakkain.

Lopputuloksena on maanmuokkausväline, jossa jokainen oksanpiikki sojottaa keskinmäärin kohti maata, mutta kuitenkin, suhteessa toisiinsa, mihin sattuu. Tuossa työkalussa on virheitä niin paljon, että päähän alkaa koskea silkasta ajattelemisesta. Kuitenkin juuri risukarhi on pystynyt satojen vuosien ajan parhaiten kaskettuun maahan, jossa hiiltyneet puunrungot ja kivenmurikat katkovat ja tylstyttävät kaikki järkevät työkalut.

Kun siis määrittelemme ammattitaitoa, hyvä arviointikriteeri voisikin olla kuusen ammattitaito kasvattaa oksia. Tuo ammattitaito ei hyödytä pelkästään perinnetietoista maanviljelijää, vaan nykytietämyksen mukaan myös kuusi on tehtävästään varsin tyytyväinen ja onnellinen. Lopputulos, ns. iso kuva ratkaisee. Kuusen rinnalla ammattitaitoa on syöttötuoli-ikäisen oma syöminen, jossa ruoka osuu keskinmäärin suuhun, keväisin vuotava ruuhi tai vaikkapa Kolumbuksen Intian-purjehdus, josta mies palasi takaisin tietämättä, että oli löytänyt uuden mantereen. Jokainen näistä epätäydellisyyksistä vie (ja on vienyt) ihmistä kohti suurempa tietämystä, viisautta ja taitoja ja jättää sen lisäksi kanssaihmiselle sen tärkeimmän, eli sanomisen ja asian korjaamisen varan.

Mistä me puhuisimme ja mitä tekisimme täydellisessä maailmassa? Kuolisimme tylsyyteen.

”Viisauden ja tyhmyyden yhtälö

Edellä yritin löytää ammattitaidon määritelmään. Silkasta ammattitaidottomuudestani matematiikan jalolla alalla siirryn seuraavaksi tekemään teoriaa  viisaudesta ja tyhmyydestä.

Kysyin toisaalla Facebook -virrassa ystäviltäni, kumpi on tärkeämpää, että viisaus lisääntyy vai että tyhmyys vähenee? Sekä kysymyksen valmistelu että  äänestystulos oli analoginen Suomen eduskunnan päätöksenteolle. Vahvasti äänestettiin, muttaa kukaan ei tiedä, mistä lopulta päätettiin. Kiitos kaikille äänensä antaneille, eli Reijalle, Juhalle, Saaralle, Päiville, Päiville, Jarille, Katjalle, Tiinalle, Raunolle ja Riikalle.

Asia kävi Älyttömän Ministeriön jatkovalmistelussa ja tässä on sen lopputulos. Ministeriö päätti samalla, ettei asiaa altisteta enää äänestykselle, vaan se on ns. oman tunnon kysymys jokaiselle edustajalle.

Älyttömän Ministeriön tietotekniikkavastaava päätyi seuraavaan tulokseen: Yhteiskuntaa voi ohjata matematiikalla kohti viisautta. Todistukseksi seuraava yhtälö.

tieto * uutteruus = viisaus (x * y = 1)

luulo * laiskuus = tyhmyys (-x * -y = 1)

Viisaus ja tyhmyys ovat vakiolukuja. Yhteisten asioiden hoitamisen lähtöoletus on tavoitetila, jossa viisaus jaettuna tyhmyydellä on enemmän kuin 1,  eli suomalaisessa yhteiskunnassa ja omassa elämässämme olisi toivoaksemme enemmän viisautta kuin tyhmyyttä.

Lähtötilanteessa keskiarvoihminen tietää ja luulee yhtä paljon, eikä ole sen laiskempi kuin uutterampiakaan. Tieto on yhtälössä tutkittu, tieteellinen tieto, ja luulo on valetieto, huhu tai perustelematon käsitys. Uutteruus tarkoittaa yksilön älyllisiä ponnistuksia ymmärtää todellisuuttamme, laiskuus mukavuudenhalua ja taipumusta uskoa siitä esitettyjä yksinkertaistuksia.

Tiedon/luulon määrä, kuten myös ahkeruuden/laiskuuden määrä on vakio, ja siksi muuttujat ovat toistensa vastalukuja. Tiedon lisäys vähentää luuloa, uutteruus laiskuutta.

Kaava sisältää myös kaksi paradoksia, joissa yhtälö muuttuu miinusmerkkiseksi. Nämä vaativatkin vielä jatkopohdintaa:

Paradoksissa 1 tietämys ja laiskuus kasvavat. Kyseessä olisi tilanne, jossa vallitsisi välinpitämättömyys. Ihmisillä olisi käytettävissään oikeaa tietoa, mutta he eivät jaksa käyttää sitä, vaan tyytyvät nykytilanteeseen tai ovat hiljaa.

Paradoksissa 2 luulo ja uutteruus kasvavat. Ihminen ahkeroi silloin väärään tietoon perustuvien asioiden edistämiseksi. Vaihtoehto on arkiälyllä ajateltuna pelottavin kaikista, ja erityisesti siksi olisi sittenkin hyvä, että kaavaa tarkistetaan vielä ministeriössä…

Huomatkaa myös lopuksi, että ÄLYLLE EI ANNETA ARVOA muuttujana, vaan se on korvattu suomalaiseen päätöksentekoon  sopivammalle uutteruuden käsitteellä, ja siksi meillä jokaisella, älystämme riippumatta, on mahdollisuus viisauteen.

”Yhteiskunnallinen ajattelu ei kun jatkui vain. Uutiset niin maailmalta kuin suomestakin saivat minut edellisten pohdintojen äärelle. Populismi on demokratian sairaus, joka saa voimansa ihmisen laiskuudesta. Koska monimutkaisiin kysymyksiin annetaan joka tapauksessa  yksinkertaisia vastauksia, voisiko länsimaisen demokratian historiasta löytyä jotakin vielä yksinkertaisempaa kuin ’America first’ tai ’Suomi ensin?’

Toisen maailmansodan jälkeen, 1951,  länsi-eurooppaan perustettiin Euroopan hiili- ja teräsyhteisö. Yhteisön tavoitteena oli saada ikiaikaiset viholliset, Ranska ja (Länsi-)Saksa tekemään vapaata kauppaa keskenään. Yhteisöstä kehittyi myöhemmin Euroopan Unioni.

Tällä hetkellä sodan lietsojia löytyy jo kaikkialta maailmasta, ja 30-luvun huudot huonommista ja paremmista ihmisistä alkavat kuulua yhä räikeämpinä. Siksi kysynkin, mikä on sodan vastakohta?

Sodan vastakohtana on totuttu pitämään rauhaa, mutta suhteellisena käsitteenä rauha on surkea termi yhtään mihinkään.

SODAN VASTAKOHTA ON KAUPANKÄYNTI.

Kun naapurilla on jotakin, mitä sinulla ei, ja sinä osaat jotakin, mitä naapuri ei, molempia hyödyttää se, että sinä ja naapurisi teette vapaata kauppaa. Tässä vaihdossa kukaan ei kuole, eikä koston kierrettä synny, vaan olette molemmat myntin verran rikkampia kuin aikaisemmin.

Tässä tehtävä kaikille, jotka tietävät taloudesta ja taloushistoriasta. Sama tehtävä myös jokaiselle populistille. Kumotkaa, jos pystytte.

”Kivi, ei kuitenkaan Aleksis, sai ajatukseni palaamaan takaisin epäpoliittisiin aiheisiin. Kallio, siis Kyösti Kallio ja hänen kaltaisensa, saivat jäädä kaupunkiin kiistelemään keskenään.

(Samana päivänä, kun seuraavat havainnot tehtiin, Alfred Nobel palkitsi Tukholmassa  kolme amerikkalaista fyysikkoa heidän painovoima-aaltoihin liittyvistä tutkimuksistaan. Kehystäköön siis sattuma seuraavan tarinan, joka on tietenkin jälleen tosi.)

Repoveden kansallispuistossa, Katajavuoren kaakkoisrinteessä on irtoamassa oleva graniittipaasi. Jää ja kasvien sinnikkäät juuret ovat irrottaneet lohkaretta peruskalliosta noin 30-50 senttimetriä kahdelta sivultaan niin, että varomaton kulkija voi tipahtaa noin neli-viisimetriseen rotkoon. Halkeama on todennäköisesti vielä syvempi, koska eroosion työtä on mahdotonta arvioida edes tuhannen vuoden tarkkuudella, ja syksyn lehtiä on ehtinyt lentää rakoihin muutama quadritsiljoona.

Mittasin silmilläni paaden koon, ja arvoin, että se on keskinmäärin 10 metriä kanttiinsa. Harmaagraniitti painaa 2.65g/cm3. Pienellä laskutoimituksella sain paaden painoksi 2,65 miljoonaa kiloa.

Ajattelin Fysiikan Nobelia ja painovoima-aaltoja. Repoveden kallion kupeessa aallot olivat näkyviä jokaiselle, joka osaa pysähtyä hetkeksi. Jonakin päivänä tuo 2,65 miljoonaa kiloa graniittia päättää koittaa, mitä maa kestää, ja pyörähtää alas Katajavuorelta, viereiseen kapeaan salmeen.

Jos sattuisin olemaan silloin paikalla, enkä muuttuisi kasaksi katoavia atomeja, osaisinko lopultakin laittaa asiat tärkeysjärjestykseen?

Paluumatkalla lepuutin jalkojani Lapinsalmen nuotiopaikalla, jossa bussilastillinen alakoululaisia oli käynyt makkaranpaistoon. Kymmenvuotias tyttö oli löytänyt sivummalta sileän kallion. ja harjoitteli itsekseen balettihyppyjä.

”Kirjoitanpa tuosta gramman ja miljoonan tonnin vastakohdasta tarinan. – Ei, ei sittenkään, vaan kirjoitan sadun. Ehkä joku voisi kutsua tuota satua kertomukseksi, mutta omasta mielestäni se lähentelee jo pienoisnovellia.

SATU ANTERO VIPUSEN OPPIMISVAIKEUKSISTA
 
Olipa kerran kivipaasi, joka ei ollut koskaan oppinut laskemaan eikä lukemaan. Tuo kivipaasi oli ollut olemassa aina, ainakin omasta mielestään. Toisinaan se kuitenkin epäili, oliko sittenkään, mutta koska se ei osannut laskea eikä lukea eikä ymmärtänyt nyky-Suomea, jota hänen päänahassaan parveilevat kirput puhuivat, hän ei pystynyt tarkistamaan asiaa mistään.
 
Tämän tietämättömän kivipaaden nimi oli Antero Vipunen.
 
”Ja nyt kuiskaan teille salaisuuden, hyvät 3B:n syysretkeläiset”, Erkki-opettaja madalsi ääntään:
 
”Tiedättekös, olemme tulleet tänne kansallispuistoon tuon saman Anteron luokse. Kun olemme paistaneet makkarat ja juoneet eväsmehut, lähdemme kaikki kiipeämään Katajavuorelle ja rupeamme Antero Vipusen Kirpuiksi. Antero pötköttää näet siellä, sen vuoren sisällä.”
 
”Kerron ensin teille kuitenkin aivan uuden tarinan maailmankaikkeuden synnystä. Tätä ei edes Sirkka-kirjastotäti tiedä, vaikka hän muuten tietääkin melkein kaiken.”
 
Ja niin Erkki-opettaja jatkoi:
 
Tiedättehän, ennen ihan kaikkea – siis ennen Ihan Kaikkea mitä on – eli Iso-Seppä. Silloin kaikki oli vielä hirmuista sulaa magmaa, eikä mitään muuta vielä ollut.
 
Siellä kuumuudessa Iso-Seppä oli opetellut takomaan ja takonut vasarallaan, tsiljoonantrilojoona vuotta. Ja lopulta hän onnistui luomaan ensimmäisen asian koko maailmaan. Ja arvatkaapa mitä. Ensimmäinen muodon saanut asia maailmassa oli – Koulu. IsoSeppä oli näet koko miinusmerkkisen ikuisuuden ajan (eli ennen kuin aloitti takomaan, miettiessään omassa riipputuolissaan, mitä tekisi) haaveillut, että jos hän onnistuisi takomaan joskus jotakin, hän tekisi ensimmäiseksi koulun.
 
Sen jälkeen hän takoisi eri värisiä ja eri kieltä mongertavia kallionmöhkäleitä, joita alkaisi kutsua lapsiksi, ja rupeaisi opettamaan heitä. Hänestä lopettaisi sepän hommat ja hänestä tulisi Opettaja
 
Niin tapahtui, ja pian Iso-Sepän koulu oli täynnä vilkkaita möhkäleitä. Oli kiinalaiset Jing ja Jan ja islantilainen Odin ja egyptiläinen Nun ja tansanialainen Mulungu ja…
 
Hankalimpana maailman ensimmäisistä lapsista heilui kuitenkin suomalainen Antero Vipunen. Antero oli nimittäin taottu niistä viimeisistä magmanjäänteistä, joista ei enää kaiken järjen mukaan olisi pitänyt syntyä minkäänlaista lapsenmöhkälettä. Hänet oli taottu siitä harmaagraniitista, josta ei voi syntyä kuin kovapäisiä mukuloita.
 
Niin kävi, että kaikki muut oppilaat oppivat laskemaan ja lukemaan, ja kehittyivätpä he lisääkin tiedoissa ja taidoissa. He oppivat tekemään metsästys- ja kalastusvälineitä ja sytyttämään oivasti tulen ruuan tekoa varten. Astioita he oppivat valmistamaan niin savesta kuin posliinista, ja pyörän, ja kirjoittamaan ja rakentamaan kanootteja ja uuhia. – Yksi vain ei halunnut kuin rymistä ja temmeltää, mölistä ja häiritä kaikin tavoin muiden opetusta ja kehitystä.
 
Niinpä, ja raskain mielin, opettaja hääti Antero Vipusen Pohjoisen ääriin, jään ja veden maahan, ja sorti tämän, suu alinta myöten ikiroudan syvyyksiin. – Että jäisi muille edes mahdollisuus, Opettaja mietti.
 
Meni monta maailmanaikaa ja Antero Vipunen riehui yksin loukossaan.Ja niin kävi, että vilkkainkin väsyi lopulta ja Vipunen vaipui niille aloilleen ja nukahti uneen.
 
Kului satoja ja taas tuhansia vuosia, ja saapui niille maille ensimmäiset ihmiset, Väinämöinen, Louhi ja Seppo Ilmarinen. Ei heidän voimassaan ollut samaa väkeä kuin oli ollut Antero-lapsessa, mutta tiedot ja laulutaidot olivat jo yliopistotasoa. Siksipä osasivat kuunnella pohjoista luontoa herkillä aisteillaan ja vaistoillaan, ja taisivat jotakin jo meillekin kertoa, tuosta uinuvasta, tarkkaavaisuushäiriöisestä jättiläisestä, Vipusesta.
 
Kävi sitten Vipusta kuulemassa muutkin, seuraavien vuosisatojen ja tuhansien aikana, meidänkin koulusta viimeksi Sirkka-kirjastotäti, mutta kas, oli vaistot ja aistit jo ihmiseltä surkastuneet. Eivät kuulleet kukaan heistä mitään, ja luulivat Vipusen nukahtaneen iki-uneen.
 
”Vaan minä, Opettaja triljoonanteen polveen tiedänkin salaisuuden ja kerron sen teille, rakkaat alakoululaiseni”, Erkki-opettaja kumartui lasten puoleen, etteivät vain ylimääräiset samoilijat kuulleet hänen salaisuuttaan:
 
”Ei Vipunen nuku, vaan se toivoo hiljaa mielessään, että olisi muutakin kuin kädetön ja jalaton graniittinenmöhkäle. Jos hänellä vain olisi edes yksi raaja, vaikka vasen jalka, raapisi hän nyt päälakeaan – Niin kutittaa vietävästi kalliomäntyjen välissä hyppivät ja pomppivat kirput, joiksi hän meitä nykyihmisiä nimitti.
 
– Mutta ei tiedä, että maailmanaika on lopultakin muuttumassa, koska minä olen päättänyt, että Anterokin pääsee kouluun. Tänään me nimittäin opetamme Vipuselle aakkosten ensimmäisen kirjaimen. Kiipeämme Katajavuorelle ja asetumme jokainen vatsallemme kallion päälle ja huudamme yhdestä merkistä, kaikki ja kovaan ääneen omaan kallionkoloonsa, eli suoraan Anteron aivoihin:
 
######################
AA NIIN KUIN ANTERO!!!!
######################

Minkä suomalainen koskemattomasta luonnosta, sen eurooppalainen kaupungista; ja kun suomalaisen kello käy  myyttistä aikaa, eurooppalainen elää historiallista. – Kävin Tanskanmaalla tutustumassa paikallisiin kivipaaseihin. Historiallisen Kööpenhaminan keskusta, Nyhamn oli kaunis idylli kenelle tahansa lokakuun masennukseen vajonneelle fenno-ugrille. Kiviset, vanhat  1700-1800-luvulla rakennetut kerrostalot seisoivat kiinni toinen toisensa kyljessä, osa sijoiltansa hieman vajonneina ja naapureihinsa tukien, mutta elävinä ja kutsuvina jokainen.

Ajan kerroksellisuus. Christiansborgin 1100 -luvulla rakennetut linnoituksen perustukset, joita emme tosin ehtineet tutkimaan. 1740 rakennettu yömajamme, hotellimme Phoenix, joka toimi saksalaismiehityksen aikana 1940-45 Deutche Wehrmachtin Tanskan päämajana, ja vuodet 1945-90 Tanskan kommunistisen puolueen puoluetoimistona ja lehtipainona. Patsaaksi jähmettynyt Pieni merenneito Kastellin lahdella digitaalikameroiden naksutuksessa ja kovaääniset amerikkalaiset turistit.

Vesi.  Taivas säästi lyhytmatkailijan miltei kuivana, mutta muutoin vesi oli kaikkialla. Kööpenhamina on Pohjolan Venetsia, jos arvio tehdään veden perusteella: Nyhavn, matkamme kotisatama, on lyhyt kanaalin umpiperä, mutta mutta itse kanaali, Inderhavnen, on jo aivan toista. Kanaali erottaa Kastrupin niemen omaksi saarekseen, ja sen rannalla Christianshavnin ympärille on kaivettu vallihauta, Stadsgraven. Ja ikäänkuin tämäkään ei vielä riittäisi, niin Christianshavnin sisällä kulkee kanaaliverkosto, joka erottaa niin oopperan kuin puolenkymmentä muuta rannan korttelia omiksi saarekkeikseen. Mantereen puolelta keskustaa kiertää Stadsgravenini tapaan  vanha vallitus, jonka suojassa niin kuningas kuin tärkeimmät aatelissuvut pysyivät turvassa.  Rosenborgin linnan ympäristössä keskussaaren sisällä on pienten lampien ketju, joista viimeisimpänä pohjoisimpana on kaksoisvallitettu Kastellet, viisitähtinen ’viimeinen suoja’  vihollista vastaan. Koska elämme vielä rauhan aikaa, kanaalien kierros on hyvä lopettaa ydinkeskustaan: Fredriksholm kanal kiertää ydinkeskustan kauppapaikoille sekä Christiensbogrin (parlamentti) ja Pörssin vieritse takaisin Inderhavneniin.

Historian kuvaston yltäkylläisyys kohtasi Kööpenhaminassa konkreettisesti pohjoisen, autistista hiljaisuutta kaipaavan mielen. Kun rokokoo ei ollut enää rock, suljin silmäni ja muistelin pienelle pojalleni lukemiami Rasmus Nallen seikkailuja. Rasmus Nallen Tanska oli puutonta nummea. Oli parempi hengitellä, tuulikin sopivasti pohjoisesta.

Viikonlopun kokemusteni perusteella kävin pohtimaan vakavasti, mikä meistä suomalaisista muka tekee eurooppalaisia ja mikä tekee meistä erityisiä?

Nordic Design? Lyhyellä kaupunkilomalla Juutinmaalla huomioin, että tanskalainen, heidän itsensä joka välissä kehumansa design tekee toistuvasti jotakin liikaa, eikä se myöskään luota riittävästi itseensä. Liikaa tekemisen esimerkki löytyy yksinkertaisesta kynttilälyhdystä. Veden aallon yksinkertainen muoto ( ~ ) toteutetaan suomalaisen muotoilemana lasisen tuikkujalan alaosassa, mutta yläosa jätetään tasaiseksi. Tanskalainen muotoilija mutkistaa sen sijaan molemmat, jolloin ’sama syö samaa’ , ja esineestä tulee kitchiä.

Ikäänkuin tanskalaiset tietäisivät intuitiivisesti, ettei heidän muotoilunsa vielä toimi, koska missään muualla en ole tavannut viljeltävän yhtä tiheään termiä ”Nordic Design” kuin Tanskassa.  Tämä termi oikeutti ostoskadun design -puodinkin pistämään näyteikkunaan kokonaisen hyllyllisen muumimukeja. – Onneksi on Suomi.

Ja lopuksi vierailusta Tanskan Muotoilun museoon ja muutamia maallikon huomioita muotoilusta:

Museon näyttelykokonaisuuksista mieleenpainuvin oli tuolinäyttely. Esille oli laitettu reilusti yli sadan tuolin kokoelma tanskalaisia tuoleja modernin taiteilijuuden ajalta – siis ajalta  1880-luvulta lähtien, jolloin puun muotoilijasta tuli vähitellen ’minä’, erotukseksi käsityöläisestä.

Näyttelystä ei jäänyt mieleen yhtään selkeää muotoajatusta. Sen sijaan mieleen jäi, kuinka tanskalainen puusepänteollisuus pystyi todistettavasti viemään vanerin taivutuksen äärimmilleen ja tekemään modernismista jälleen rokokoota.

Kaksi Tanskan muotoilun ikonia, Lego-palikat ja Bang&Olufssenin audiolaitteet loistivat sen sijaan miltei poissaolollaan. Etsin näitä esineitä erikseen, ja tulos oli laiha, vaikka olin kuvitellut, että kummallakin on museossa oman pysyvä näyttelynsä.

Mitä mitä, Tanska ja Kööpenhamina?  Olitte vieraalle mukavia, tack tack, mutta missä oli muun poislukien teidän oma, josta olette ylpeitä. Kertokaa se metsän pojalle ja kallionkoloihin kuiskijalle, seuraavan kerran kun taas tulen. Laivalla. Tai junalla.

Matkailu avartaa ja loma virkistää. Tiedostava mieli ei pääse kuitenkaan koskaan irti näkemästään.  – Paluulento Kööpenhamina – Helsinki sai minut kirjoittamaan seuraavan ilmastonmuutospäivityksen, joka melkein jo pilaa seuraavat ulkomaanmatkani:

1) Kööpenhamina 23.10.2017
Tanskassa yli 33% sähköntuotannosta katetaan tuulivoimalla.

2) Kööpenhamina – Helsinki 24.10.2017 
Lennon lähtö myöhässä 12 minuttia. Lentoperämies Kukkonen kuuluttaa kesken lentoa: ”Tankkasimme aamulla koneen täyteen, ja nyt on vähän hurjasteltu. Lento laskeutuu aikataulussa, jos saamme vielä Helsingiltä sopivan kiitoradan.” Olo on kuin formulakuskilla.

3) Kouvola. Kahvi ja aamu-TV 25.10.2017
St1:n hallituksen puheenjohtaja Mika Anttonen kertoo, ettei ole mitään järkeä siirtyä sähköautoihin niin kauan kun lentomatkustus lisääntyy. Syynä ovat raakaöljyn tislauksessa erottuvat jakeet. Suihkumoottori tarvitsee lentopetrolia, ja raakaöljyn kulutus lisääntyy, koska lentoliikenteen kulutus lisääntyy.

4) Kouvola, työhuone, 25.10.2017
Kuvassa pienen merenneidon patsaan takaa erottuvat Refshaleöenin tuulivoimalat, Kristianshamnin telakka ja sotilassatama. Pohjolan Venetsia seisoo Juutinrauman salmessa. Mutta ei sekään ui.

Ratkaisu ilmastonmuutokseen on lentomatkailun lopettaminen.

Toinen ratkaisu ilmastonmuutokseen on hiilinielujen lisääminen. Ns Agrometsä -projektissa St1 on mukana putsaamassa aurinkovoimalla tuotetulla enegialla Atlantin vettä Saharan alueen ihmisten ja viljelyn tarpeisiin.

Jään etsimään oikeita ratkaisuja…

Tänään on päivä, marraspäivä

Harmas taivas, kynnöspelto. Poluton tie vie metsän reunaan.
Katso, korkeakorvainen koira.
Kuuleeko minua?
– Outo tämä martoinen hiljaisuus, mistä ennakoi?

Maailman pisin metsäretki alkaa tästä lauseesta, kuukausi edellisen rujon runon kirjoittamisesta. Temi on ryöminyt perinnesängyn alle, nukkuu, ja Nipsu ulisee alakerrassa ikäväänsä. Isännällä on komento päällä nyt, ja on Temin vuoro saada levätä lähellä. On päätetty, ettei Nipsu pääse yläkertaan, jotta Temillä on aina oma tila, johon hän pääsee rauhaan.

Ennen kuin päästän omat koirani enemmän ääneen, laitan tähän tarinan ensimmäisestä tuttavuudestani noin kuukauden takaa. Kun iso päätös koirasta oli tehty, eikä yhtään sopivaa tuntunyt löytyvän, kävin sovittamassa rescue-koira Ostinia Anjalassa:

”SE ON karvainen, ja sen korvat harittaa. Sen perä heiluu ja kirsu tökkii haaroihin. Silmät katsoo: Mä teen mitä vaan, jos vain pyydät niin että mä tajuun. Mulla on luiskat aivot, ettei ne jarruttais mua. – Sillä ei ole kirppuja eikä siinä ole matoja. Mutta sielu sillä on, synnittömin ja puhtain.

Se kyykkää ja paskantaa, ja mä astun sen paskaan. Kuuluu asiaan. Tässä ei tarvii puolin eikä toisin pyydellä anteeksi. Innostun ja alan minäkin haistaa: tuota polkua meni juuri narttu. Vetäköön hetken. Sitten seisahdan, se istahtaa viereen.

On se hurjan näkönen. Musta, musta, musta. Se on ryssä. Kulkenut Pietarin katuja ikänsä, tavoille oppinut.

Sanon sille: hyvä oot, vaikka äsken revit käteni irti. Hyvä, koska katsot minua ilman kataluutta.

En voi ottaa sinua mukaani. Liian paljon puhdasta voimaa. Mutta joku voi, olen siitä varma.

Näkemiin, kamu. Hyvä oot.”


 

Vuosi 2016 loppui. Mutta Maailman pisin  metsäretki jatkuu jälleen – ja Taivaassa vasta perseet tervataan.

– Siitä lähtien, kun Martti Syrjä liimasi tämän lauseen tajuntaani vuonna 1984 minun on pitänyt tarkistaa, mitä lause varsinaisesti tarkoittaa. Viimeisten vuosien aikana asian olsii tietenkin voinut tarkistaa myös googlaamalla, koska totuushan löytyy nykyisin sieltä. Vähintään wikipediassa joku vapaaehtoistyöntekijä on ehtinyt kertomaan kaiken, mitä elämästä pitää tietää.

Mitä jos en etenisinkin vanhanaikaisesti enkä kysyisi keltään enkä miltään? Luottaisin tietenkin tällöin vanhoihin opettajiini sekä kaikkiin myhäileviin veikkoihin yliopistoissa, toreilla ja ravintoloissa, joilta on tullut elämänviisautta ja -puhuntaa ammennettua. Ja niistä lähteistä ymmärrän, että sanonta tarkoittaa, että ”pahat teot palkitaan kuoleman jälkeen.”

Liekö vanhan ajan puhujamestari, ehkä jopa kansanvaltuutettu, ollut tämänkin lauseen taustalla. Populisti hän ainakin on ollut, tai pragmaatikko. – Niitä, jotka hämärtävät työkseen sitä, että kuitenkin olemme erityisesti tässä ajassa vastuussa teoistamme toisiamme kohtaan.

Tästä onkin hyvä siirtyä pohtimaan sosialisteja. Merja Kyllönen, Suomussalmen ja Kainuun lahja vasemmistolaiselle selkokieliselle puheelle, ilahdutti eilen illalla kovasti esiintymisellään. Suomalaisessa 2010 -luvun sosialismissa on jotakin suurta ja perehtymisen arvoista, vaikka olenkin sitä mieltä, ettei sillä riitä paukut ymmärtää yrittäjää yksityisenä elinkeinonharjoittajana, nykyajan proletariaattina.

Pitäisi ehtiä lukemaan enemmän, että asiasta voisi sanoa oikeasti jotakin… Puoli vuotta kirjahyllyssäni on ollut Miina Sillanpään elämäkerta (SKS). Sillanpäästähän tuli Suomen ensimmäinen naispuolinen ministeri vuonna 1926.

Kansainvälisenä naistenpäivänä 8. maaliskuuta pääsen juhlistamaan toisen uraanuurtavan suomalaisen naisen elämää. Siltala julkaisee Hilja Pärssisen, vuoden 1907 valtiopäiville valitun sosialistin elämäkerran. Kutsu tuli yllättävältä taholta: Pärssinen on iso-isotätini äidinäitini eli Lindgrenien suvun puolelta, ja minua houkutellaan sukuhistoriikin pariin. Asia kiinnostaa kyllä, ja draaman ainekset on leivottu jo elämässä: Äitini ukki toimi 1900-luvun taitteessa Piippolassa kirkkoherrana ja kunnanvaltuutettuna. Hänen siskonsa Hilja oli musta lammas, josta suku vaikeni.

Häntä ja hänen elämäntyötään juhlitaan siis maaliskuussa, kun unhoon ovat jääneet sukuni kymmenet porvarit ja virkamiehet.

Historia, niin laajassa kuvassa kuin yksittäisen ihmisen elämäntarinana, on mielenkiintoinen trippi omaan ymmärrykseemme, ja verrattavissa suoraan kirjallisuuden lukemiseen tai taiteen vastaanottoon. Kun lukee tai katsoo menneisyyden kuvaa, tapahtumassa ei ole paikalla kuin kaksi toimijaa: menneen ajan dokumentaatio ja sen vastaanottaja. Ja ainoa minua menneisyydessä kiinnostava asia ovat ihmiset. Miten lapsi eli kivikautisessa Suomessa; miten Antiikin Roomassa vietettiin vapaa-aikaa ja rentouduttiin; kuka päätti orjan elämästä Aristoteleen aikana? Naisen asema, lapsen asema, oikeudettoman ihmisen asema yhteiskunnassa, perheen elannon ongelmat, vaurastumisen etiikka, turva ja turvattomuus, talven pakkasesta ja lumesta selviäminen, mitä ihmiselle tapahtuu kuoleman jälkeen.

Kysymykset eivät ole muuttuneet miksikään siitä, kun ihminen nousi kahdelle jalalle ja alkoi ajatella vähitellen turpoavilla aivoillaan.