Lento 38B maailmalle, valmiina lähtöön !

Turun kirjamessuilla 5.-7.10. on yksi osasto, joka kannattaa jokaisen maailmanmatkaajan huomata. Neljän pienkustantajan osasto 38B pitää sisällään harvinaisen määrän novelleja, joista suuri osa kuljettaa lukijan maailmalle.

Novelleja historiasta, nyky-Suomesta ja mahdollisista maailmoista

Pienkustantajien osaston ‘isäntänä’ toimii tänä vuonna Kustannus Aarni, joka järjesti viime talvena kilpailun uusille kotimaisille novellikokoelmille. Kilpailuun osallistui peräti 86 kirjailijaa.

Viisi voittajaa sekä koko kilpailun voittajateos julkaistaan EINO -lavalla perjantaina 5. lokakuuta kello 14.05 alkaen.

Aarni julkaisee tässä artikkelissa maistiaisina koko kokoelman viimeisen novellin. Annamme samalla lukuvihjeen: lue tunnetta; älä yritä liikaa ymmärtää. Ja kuten loppusanat yleensäkin, ymmärrät ne paremmin, kun luet voittajakokoelman kokonaan. 5.10 alkaen sitä siis saa!


PALUITA

Miriam miettii, mikä on valkoinen kolmio seinällä, vihertävän tapetin päällä. Hän nousee sohvalle, laittaa käden kolmion päälle. Silloin hän ymmärtää: se on valo, verhon välistä tunkeutunut.Ulkona sarastaa jo. Laiva on hereillä. Sen metalli on kumissut lävitse koko pitkän yön. Vaijerit vonkuvat kireinä tuulessa, unet resonoivat laivojen kanssa ja vanhat kuvat palaavat takaisin.

– Oletko koskaan kuunnellut läpi yön, kun laivoja lastataan?

Niin mies oli kysynyt, ja he olivat kuunnelleet, yhdessä, lähteneet siitä.

Rekat surrasivat pimeän keskellä, jarruvalojen silmät mustassa satamassa. Tympääntyneet kuljettajat söivät lihapiirakoitaan, hörppivät termospullon väljähtänyttä kahvia. Tupakan savu oli pinttynyt ohjaamoiden nihkeisiin istuimiin. Laivan sisus jytisi, täyttyi metallilla. Laiva sai Miriamin polvet notkahtamaan. Tonneittain terästä kellui aalloilla, kevyempänä kuin hän koskaan.

 

Rostock. Aamuyöt, sataman pimeys, rekkakuskien odotus. He jättivät rinkat huolettomasti penkeille, juoksivat katsomaan merta. Kuljettajat käyttivät moottoreitaan, tasainen jyrinä kaikui märän asfaltin päällä, ja kahvi, se maistui aina kitkerältä, muffinssit muovilta.

– Voiko mikään olla hienompaa!

He seisoivat nenät vaijeriaidan tarkasti rajatuissa metallikoloissa, katsoivat laivaa, möyrivää valkoista teräsvuorta, ja tuuli puski heitä pois, meri oli hurjempi kuin Miriamin unissa koskaan, kosteus hytisytti aitaa vasten, jostain kuului tööttäys, raivostunut, sataman halkova.

– Se on meidän!

He juoksivat takaisin autolle, kuljettaja pudisteli päätään, hullut, hullut, he olivat märkiä, pyyhkivät suolaa silmistään, nauroivat toisilleen. Ja kädet toistensa käsissä he istuivat, kun rekka lähti hitaasti vyörymään, rinkat keikkuivat sen penkillä, laivan suu ammotti täynnä syötyjä autoja, metallia ja moottoreita. Rekka kulki kuin kovakuoriainen, kolahti laivan kitaan.

 

Hän sulkee silmänsä, katsoo läpi mustan valon. He keräisivät lisää vuosia kuin kuvia albumiin, rypyt uurtaisivat uransa kasvoihin, lapset syntyisivät, kasvaisivat, hylkäisivät lopulta heidät. He kyllästyisivät toistensa kuviin, ääniin, hajuihin. Matkustaisivat enää unissaan.

Junat, laivat, rekat, ne veisivät vuorostaan heidän lapsensa, levittäisivät maailmalle eikä Miriam voisi kuin katsoa ja toivoa. – Jos hän vain muistaisi, Miriam ajattelee – Jos hän jotain voisi lapsilleen antaa: sen hetken jolloin kaikki oli vielä edessä, ja he seisoivat nenät vaijeriaidan metallikoloissa, sormet sormissa, meren suolaa silmätsuut täynnä.

Mutta kun rekka ryömisi takaisin teräksiseen vatsaan, he eivät muistaisi enää. He katsoisivat kuvia albumistaan, vuosien jonoa, valon muotoa seinällä, yrittäisivät tavoitella oikeaa sanaa.

 

Anna sille nimi, anna.

AARNIN TARINA. permalink.