Harjoitus IV

1. Kirjoita henkilön x elämäntarina

Kirjoita joko minä-muodossa tai hän-muodossa henkilön x elämäntarina hänen syntymästään/ensimmäisestä muistikuvastaan nykyhetkeen / kerrontahetkeen. Valitse yksi hänen elämänsä käännekohta, jonka nostat tärkeämmäksi kuin muut, ja kerro se tapahtuma yksityiskohtaisemmin: mitä tapahtui, kuinka hän reagoi ja toimi, mitä hän tunsi, mitä sitten seurasi, ja kuinka elämässä siirryttiin lopulta eteenpäin.

Elämäkertahenkilö voi olla keksitty, tai se voi olla historiallinen henkilö. Se voi olla vaikka sinä itse.

Jos oma tekstisi on autofiktio tai elämäkerta ja käsikirjoituksesi on jo pitkällä, sinulla voi olla jo vahva kuva käsikikirjoituksen keskushenkilöstä. Valitse tällöin kohteeksi henkilö, joka on tarinan kannalta tärkeä mutta jota et vielä tunne riittävästi.

Ajattele kirjoittaessasi käsiteparia maailma tapahtuu henkilölle – henkilö toimii maailmassa.

Elämäntarina voi olla ote käsikirjoituksesta, jota olet työstämässä. Jos kirjoitat harjoituksen puhtaalta pöydältä, pyri myös silloin kirjoittamaan ’valmista tekstiä’, eli hae siihen omaksi tuntemaasi ilmaisua, omia lauseitasi.

Tekstin pituus 2-5 liuskaa

2. Kirjoita lista suunnittelemasi teoksen henkilöistä ja anna heille jokin seuraavista rooleista:

a) päähenkilö
b) avustaja
c) vastustaja

Teokselle on hyvä ajatella vain 1-4 päähenkilöä, eli maksimissaan ’ydinperheen verran’. Muut keskushenkilöt kannattaa ajatella avustajaksi tai vastustajaksi, jotka ovat olemassa, jotta päähenkilön/henkilöiden tarina tulee kerrotuksi.

HUOM: Voit antaa henkilöillesi vapaasti myös useamman roolin, jopa roolin päähenkilö-vastustaja. (tapauksessa ”olen itse itseni katalin vastustaja”)

© Kustannus Aarni

---

4. TARINA JA KERRONTA

Neljäs luku alkaa monella tapaa lähestyä jo proosamuotoisen kerronnan ydintä. Jos kerrontateorian peruskäsitteet tarina, kerronta, kertojan fokalisaatio, kertoja, henkilö ja sisäislukija ovat sinulle uusia, lue luvut 4-6 ajatuksella.

Kerrontatiede eli narratologia on kirjailijaan, tekstiin ja lukijaan keskittyvä tieteenala, joka pyrkii kuvaamaan mahdollisimman tarkasti, mitä sanoista, lauseista ja kappaleista koostuva teksti on. Luovalle kirjoittajalle narratologia on hyvä työkalu. Se auttaa häntä ymmärtämään, mitä tekstin rivien väliin on kirjoitettu ja kenen luettavaksi se on tarkoitettu.

Kun kirjoittaja ryhtyy kirjoittamaan uutta tekstiä, ensimmäinen kysymys kuuluu, onko minulla mielenkiintoinen tarina kerrottavanani. Lähtökohtaisesti kaikilla, jotka istahtavat intoa puhkuen tietokoneensa ääreen kirjoittaakseen, on mielenkiintoinen tarina – Luota itseesi.

Kerrontatieteen näkökulmasta tarina on kuitenkin pelkkä abstraktio, olemattomuus, joka tulee näkyväksi vasta, kun se kerrotaan. Kirjoittaja on tarinan ääneen puhuja, taikuri, joka tekee sen näkyväksi.

Jos tarinaa ei ole olemassa itsenäisenä, kuinka sitä voi sitten käsitellä? – Analogioiden eli rinnastusten avulla.

4.1. Tarina aineksena, tarina aineistona

Tarinaa voisi sanoa kirjan ainekseksi. Ainesta kuvaa parhaiten esimerkki vedestä ja sen astiasta. Ilman astiaa oleva vesi pyrkii fysiikan lakien mukaan alas: Se kaatuu pöydälle, valuu lattialle ja viemäriin, viemäriä myöten puhdistuskaivoon, järviin ja meriin. Emme siten pysty kertomaan vedellä sellaisenaan mitään hyödyllistä. Sitä ei voi muokata, se on muodotonta ja katoavaa.

Aristoteles, antiikin tarinan teoriaan eniten vaikuttanut ajattelija esitteli sanaparin Aines – Muoto, jossa aineksella tarkoitetaan hahmotonta ja mykkää materiaalia. Tuolla materiaalilla on vielä mahdollisuus kaikkiin mahdollisiin muotoihin. Se voi olla yhtä hyvin runokokoelma, rakennus kuin maalaus, mutta ilman muotoa se on kuin savimöykky. Vasta tekijän kärsivällinen ammattitaito tekee Aineksesta teoksen. Se saa Muodon.

Voisiko kirjoittajan kokoamaa ja tarkasti vaalimaa aineistoa, leikekirjaan kerättyjä kuvia ja tekstejä pitää tarinan aineksena? Voisiko tarina sitten syntyä jopa itsestään siitä aineistosta, jonka keräämistä käsiteltiin edellisen luvun lopussa? Eli voisiko kiinnostava tarina syntyä järjestämällä aineisto kirjan muotoon kuten kuvataiteilija järjestää keräämänsä materiaalit kollaasiteokseensa? Ei. Suorasanainen kaunokirja tarvitsee ’kirjoittajan puumerkin’ eli hänen tulkintansa siitä, mistä todellisuudessa ja sen järjestymisessä tietyllä tavalla on kysymys.

Aineiston keruun ja sen intuitiivinen selailu, täydentäminen ja järjestely toimivat vain, kun kirjoittaja kirjoittaa sen rinnalla tekstiharjoituksia ja kehittyy omassa kirjallisessa ilmaisussaan niin, että pystyy lopulta varaamaan omaan lauseeseensa. Silloin hänen ei tarvitse enää aamulla herätessään miettiä, osaankohan minä tänään kirjoittaa.

Joka on kirjoittanut riittävästi tietää, että tekstiä syntyy ns. huononakin päivänä. Vesi ei enää valukaan valtoimenaan karkuun, vaan osa siitä pysyy kirjoittajan kourassa. Savimöykky alkaa suostua muokattavaksi. Kun kirjoittaja on kulkenut riittävän kauan aistit avoinna, koonnut aineistoaan ja kirjoittanut siitä monen tyyppisiä harjoituksia, uuden kirjan tarina alkaa vähitellen saada muotoa. Lause kerrallaan. Pysäytämmekin teoretisoinnin hetkeksi ja teemme pienen ajatusharjoituksen

4.2 Tarina, aika ja henkilöt

Kerrontatieteilijät ovat pyrkineet selvittämään, miten tarinaa olisi hyödyllistä konkretisoida. Tämän perusteella on päädytty sanapariin tarina ja kerronta. Asetelmassa tarina näyttää kolmiulotteisesti katsottuna seitinohuelta, ja sen voi rinnastaa matematiikan tai logiikan abstraktioihin. Ajattelun ja kirjoittamisen työkaluna siitä on kuitenkin paljon hyötyä. Otan esiin muutamia keskeisiä ajatuksia, jotka auttavat tarinan olemuksen ymmärtämisessä.

a) Jotta meillä voisi olla tarina, meillä on oltava aika.

Jokainen tarina alkaa pisteestä a ja kulkee pisteen b kautta pisteeseen c. Nämä pisteet esiintyvät aikajanalla aina järjestyksessä a – b – c. Ennen kuin b voi tapahtua, on a:n tapahduttava, ja c voi tapahtua vasta a:n ja b:n jälkeen.

Kerrontatieteessä tästä loogisesta perusväittämästä käytetään nimitystä kerrottu aika.

Abstraktin a-b-c -tarinan voi ymmärtää parhaiten esimerkillä käytännön elämästä. Olet todennäköisesti kysynyt ystävältäsi hänen lukemastaan kirjasta, mitä siinä tapahtuu. Helpoin tapa on kertoa tapahtumat kronologisen ajan mukaan ensin tapahtui a – sitten b – lopuksi tapahtui c.

b) Tarina jäljittelee todellisuuden tapahtumia…

Kun ryhdyt kertomaan ystävällesi suunnittelemasi kirjan tapahtumista, tarinan punontaan täytyy ottaa mukaan toinen keskeinen elementti eli henkilöt. Henkilöiden ei tietenkään tarvitse olla ihmisiä, vaan ne voivat olla droideja, koiria tai kivenmurikoita, joille todellisuus tapahtuu ja jotka toimivat todellisuudessa. Yksinkertaistuksen vuoksi puhun ensin yhdestä henkilöstä x. Voisit siis aloittaa romaanisi vakkapa näin: Aikojen a ja b välissä henkilö x:lle tapahtui jotakin, jonka jälkeen henkilö toimi pisteeseen c saakka.

Tällaisenaan prosateksti tuskin houkuttelee kuulijaa, ja jatkamme siksi edellistä ajatusta:

c) … jotka tapahtuvat useammalle henkilölle, ja joiden kulkuun he vaikuttavat…

Kun tarinassa on useampia henkilöitä, jotka toimivat todellisuudessa ja joille todellisuus tapahtuu, puhutaan jo juonesta. Kirjailijat kirjoittavat juonen auki itselleen ja joskus jopa kustannustoimittajalleen tai valmentajalleen juonikertomukseksi tai -kaavioksi. Tämä on eräänlainen suunnistusopas, kartta, johon on helppo palata, kun täytyy muistuttaa itselleen, mitä tapahtuikaan, kenelle, ja missä järjestyksessä.

Jos kuitenkin romaanin tarina olisi tässä, siitä jäisi keskeinen osa ymmärtämättä. Tarina olisi kuin Lahti-Helsinki -moottoritie: Yhtä tylsä alussa, lopussa kuin Mäntsälänkin kohdalla. Henkilöille on lisättävä vielä ominaisuuksia ja suhteita.

d) … tahtovina ja ajattelevina yksikköinä, suhteessa toisiinsa.

Tarinan teoriassa vältetään puhumasta vielä persoonallisuuksista tai minuuksista. Henkilö on yksinkertaisimmillaan eräänlainen rooli. Tärkeimmät näistä rooleista ovat sankari, avustaja ja vastustaja, ja toiminta ja tapahtumat ovat heidän välisen vuorovaikutuksen tulosta.

Vuorovaikutuksen myötä matka tarinan alusta loppuun alkaa lopulta monipuolistua. Viimeinen tässä mukaan otettava tarinan käsite onkin draaman kaari. Kysymys on Aristoteleen esittelemästä teoriasta, jonka mukaan tarinalla on alku, keskikohta ja loppu, ja se voidaan kuvata kaaren muotoon.

Tarinan alkuosassa sen henkilöiden välistä ja henkilöiden ja todellisuuden välisiä jännitteitä kasvatetaan. Kaaren keskikohdalla tapahtuu käänne, joka laukaisee suurimman jännitteen, ja alkaa loppuselvittelyjen aika – pienempien jännitteiden purkaminen. Ennen tarinan loppua draaman idea paljastuu ja katsoja vapautuu sen tuottamasta jännityksestä.

Esimerkkitarinamme oli tarina siitä, kuinka auto ajaa Lahti – Helsinki –moottoritietä. Puhdas ajosuoritus pisteestä Lahti pisteeseen Helsinki on tarinan juoni. Tällaisenaan juoni on tarinan välttävä ehto. Se on oltava, koska ilman juonta emme voi kertoa muusta, eli siitä mitä matkalla tapahtui ja kenelle.

Kun annamme tarinan autolle kuljettajan x ja matkustajan y, tarinasta alkaa muodostua mielessämme kertomus. Oletamme intuitiivisesti, että x ja y ovat kaltaisiamme olentoja. Kun sitten x ehdottaa muutama kilometri ennen Mäntsälää kahvitaukoa, olemme luoneet tarinallemme ensimmäisen jännitteen. – Miten y reagoi ehdotukseen?

Vasta kun henkilöillä on oma tahto ja he toimivat vuorovaikutuksessa toisen tahdon kanssa saavuttaakseen omat päämääränsä, olemme löytäneet tarinan riittävän ehdon, henkilöiden tahdon suunnan ja niistä nousevat jännitteet. Tuossa prosessissa tarinan kuulijaa/lukijaa alkaa jännittää ja draaman kaari alkaa nousta.

On aika siirtyä kerronnan puolelle.

4.3. Kerronta on viesti

Tarina voidaan kertoa vastaanottajalleen monella eri medialla. Puhuttu tarina välittyy kertojalta kuulijalle äänihavaintona ja kuva välittää tarinaa silmillemme muotojen ja värien avulla. Esiintyvä taiteilija voi tanssia tarinan tai välittää sen katsojalle teatteriesityksessä. Teatterissa ja lopulta elokuvassa tarina välittyy katsojalle monimediaisesti niin äänen, kuvan kuin henkilöiden puheen ja liikkeiden kautta, unohtamatta kohtausjakoa tai leikkausta sen rytmittäjänä.

Suorasanainen kerronta on kirjoittajan sanallista viestintää lukijalleen. Viestintä perustuu peräkkäisille sanoille, jotka muodostavat lauseita ja virkkeitä. Muista viestinnän muodoista suorasanainen kerronta eroaa siinä, että se edellyttää vastaanottajaltaan sanojen lukutaitoa.

Kaunokirjallinen viestintä on suorasanaisen kerronnan alamuoto. Toisin kuin vaikkapa toimittajan uutisartikkelissa, elämäkerrallisen tai kaunokirjallisen viestin tavoite ei ole niinkään näyttää asiat niinkuin ne tapahtuivat vaan välittää tapahtumien merkityksiä, tunnelimia ja eetosta.

4.4. Kaunokirjallinen kerronta

Kaunokirjallisessa kerronnassa erotetaan neljä lähettäjä-vastaanottaja -paria:

1. Fyysinen kirjoittaja kirjoittaa viestinsä fyysiselle lukijalle. Hänen motiivinsa on välittää teoksen teema tai sanoma omalle lukijalleen.
2. Kaunokirjassa ja elämäkerroissa kirjailijan edustaja on implisiitti eli näkymätön kirjailija. Hänen vastinparinsa on implisiitti lukija.
3. Kertoja kertoo tarinaa ns. kertojan-lukijalle. Kertojan työkalu on suorasanainen kerronta.
4. Tekstin sisällä henkilöt ovat lopulta suorassa vuorovaikutuksessa keskenään niin vuorosanojen kuin toiminnan tasolla.

1) Fyysinen kirjoittaja

Kerronnan neljän viestintätason erittely on hyvä aloittaa fyysisestä kirjoittajasta ja tärkeästä muistutuksesta: Kaunokirjallisen tekstin synnyn edellytys on, että sillä on synnyttäjä. Vasta suunnitellullisesti kirjoittava fyysinen kirjoittaja mahdollistaa, että kaunokirjan kertojat ja henkilöt voivat käydä elämään ja liikuttamaan sanoillaan ja toiminnallaan omia lukijoitaan.

Kun kirjoittaja alkaa hahmotella henkilöitään, hänen oma elämänhistoriansa on tärkein työkalu persoonallisen ilmaisun löytämiseen. Vaali ja pidä siksi aina arvossa omaa historiaasi ja omaa tapaasi ajatella ja puhua.

Fyysisen kirjoittaja ei aineellistu tai esiinny kirjassa millään tavalla. Elämäkerrallinen aineisto on kuitenkin arvokasta siksi, että kirjoittaja on ollut läsnä kertomissaan tapahtumissa, kokenut sen syy-seuraussuhteita ja tunteita. Tässä aineistossa toteutuu vanha kirjoittajaoppaiden ohje: kirjoita siitä, minkä tunnet.

Erityisesti omakohtaisen ja elämäkerrallisen aineiston työstämisessä tärkeitä käsitteitä ovat kuitenkin etäännyttäminen ja vieraannuttaminen. Vaikka kirjoittaisit kuinka tosista ja vaikeista asioista, sinun ja lukijoittesi etu on, että osaat katsoa tapahtumia ja tunteita etäännytettynä, kertoa niistä kuin olisit ulkopuolinen.

Aiemmin käsittelemämme aineiston keruu on usein juuri omaelämäkerrallista: valokuvia ja päiväkirjamerkintöjä. Samalla ne ovat kuitenkin hyvä esimerkki etäännyttämisen ja vieraannuttamisen prosesseista. Katsoessamme vanhoja valokuvia saatamme ihmetellä, näytinkö minä todella tuolta. Lukiessamme omia nuoruuden päiväkirjojamme saatamme vastaavasti ihmetellä, kuka nämä on oikein kirjoittanut.

Omakohtainen ja elämäkerrallinen aineisto auttaa muistamaan, mutta samalla se päästää kirjoittajan katsomaan asioita kauempaa ja uusin silmin. Omia arkistojaan tutkimalla ja järjestelemällä kirjoittaja tekee samalla jo keskeistä työtä liittyen kirjan rakenteeseen ja siihen, kuinka tarinaa kannattaa alkaa kertoa.

2) Näkymätön eli implisiitti kirjailija

Suorasanaisen teoksen kertoja yhdistetään usein väärin kirjoittajaansa. Kerronnan teoriassa erotetaan kuitenkin myös toinen kirjailija.

Implisiitti kirjailijaon kirjailijan intentio eli aikomus, tahto, tarkoite, josta puhuimme luvussa 3. Kirjailija saattaa vaikuttaa olevansa läsnä tekstissään. Hän voi puhutella lukijaa ja vinkata, että olemme samassa kirjallisessa leikissä mukana. Kirjailija saattaa myös pyrkiä tekemään tarkoitteensa näkyväksi asiaproosassa, kuten pamfleteissa tai esseissä. Tämä on kuitenkin vain näköharha.

Kirjailijan ja implisiitin kirjailijan ero on helppo havainnollistaa esimerkillä kirjailija Matti Meikäläisestä:

Tiedämme kirjailijan etuninimestä hänen oletetun sukupuolen, vaikka emme vielä muuta tietäisikään. Ns. ulkokirjallisista tiedoista kuten teoskritiikeistä, kirjailijasta tehdyistä lehtijutuista, wikipedian tiedoista ja kustantajan markkinointiteksteistä saatamme saada tietoomme myös hänen ikänsä sekä muita henkilökohtaisia taustatietoja.

Samalla hetkellä, kun teoksen kertojan meille kertoma tarina alkaa tuntua poikkeavan meille kerrotusta kirjailijatiedoista, fyysinen kirjailija alkaa muuntua näkymättömäksi. Hänen tilalleen tulee implisiitti kirjailija.

Näkymättömällä eli implisiittillä kirjailijalla on valta ja asema kuvata maailmaa niinkuin lapsi sen näkee ja kokee tai uppoutua todellisuuteen alzheimer-potilaan katoavan kielen avulla. Kirjailijalla on vapaus kuvitella olevansa kosovolainen maahanmuuttaja, norjalainen kalastaja tai Väli-Amerikan maan diktaattori. Fyysisen kirjailijan lihallisuus ei enää sido häntä.

Kun olet lukenut sinua sykähdyttäneen teoksen, olet ehkä kokenut saaneesi elämääsi hitusen lisää ymmärrystä. Olet todennäköisesti vaistonvaraisesti tavoittanut kirjan teeman, eli sen, mitä kirjailija on tahtonut sanoa sinulle. Fiktiolle ominaisesti et tietenkään pysty tarkistamaan asiaa fyysiseltä kirjailijalta, mutta näkymättömältä kirjailijalta voit asian tarkistaa – siinä lukemisen ei-aineellisessa todellisuudessa, jossa te kaksi kohtasitte.

3) Kertoja

Menikö abstraktiksi? – Onneksi pääsemme nyt käsitelemään kertojaa. Teoksen kertoja aineellistaa niin tarinan kuin teemankin perättäisiksi sanoiksi ja lauseiksi.

Kertojaa on hyödyllistä ajatella teoksessa henkilöksi toisten joukossa. – Niin kertoja kuin henkilöt ovat itsenäisesti ajattelevia, havaitsevia, tuntevia ja asioita muistavia henkilöitä ja heihin pätee samat tuntemamme yleisinhimilliset periaatteet:

• Koska tarinan henkilö voi muistaa asioita, myös kertoja voi muistaa niitä.
• Koska henkilö voi nähdä ja kuulla, myös kertoja voi nähdä ja kuulla.
• Kertoja ja henkilö voivat molemmat pelätä, valehdella, pakahtua onnesta, suuttua, juonitella…

Kertojan ymmärtäminen henkilönä mahdollistaa myös alussa hahmotellun tarinan a-b-c -aikajanan hallitun murtamisen. Tapahtumat voidaan kertoa siinä järjestyksessä kuin kertoja haluaa tai muistaa. Hänellä on valta rikkoa tarinan- eli kerrotun ajan aikarakenne.

Yksinkertaisimmillaan kertoja-henkilö on omaelämänkertaa minämuodossa kirjoittava henkilö. Kun tarina kerrotaan sen sijaan esimerkiksi hän-kertojan kautta, kertojan näkeminen yhtenä henkilönä saattaa vaikeutua. Hän-kertojanfokalisaatioeli näkökulma, mistä tarinaa kulloinkin kerrotaan saattaa myös vaihtua kesken kerronnan. Kaikissa tapauksissa kertoja on kuitenkin hyödyllistä ymmärtää henkilöksi – Hän (tai he silloin kun kirjassa on useampi kertoja) kertoo vain haluamansa ja juuri siinä järjestyksessä ja näkökulmista, jotka sattuvat hänelle parhaiten sopimaan.

4) Henkilöt

Teoksen henkilöt ovat tarinan toimijoita, joihin lukija voi samaistua tai joita kohtaan he voivat kokea myötäelämisen ja vastenmielisyyden tunteita. Henkilöt ovat fiktion tai elämäkerran tärkein ainesosa, koska heidän kauttaan lukija osallistuu romaanin maailmaan. Jokainen hyvän romaanin lukenut tietää, mitä myötäelämisellä tarkoitetaan. – Lukemisen lopetettuaan jää tunne, kuin olisi ollut mukana tapahtumissa, itkenyt ja nauranut henkilöiden mukana ja jännittänyt heidän puolestaan.

Kerronnan teoriassa tarinan henkilön vastinpari on toinen tarinan henkilö. Konkreettisimmillaan tämä toteutuu dialogissa eli henkilöiden välisessä vuoropuhelussa, jossa toinen puhuu ja toinen kuuntelee.

Aiemmin käsittelemämme tahdon suunta on ominaisuus, jonka kautta henkilöiden välille syntyy jännitteitä ja joka ohjaa tarinan toimintaa.

Huomaa myös, että henkilöt ja heidän välinen dialogi on perinteinen näytelmän määritelmä. Näytelmän kirjoittamaton sääntö kuuluu, että kaikki tulee käydä ilmi vuorosanoissa. Dialogi paljastaa niin henkilön ajatukset ja arvot kuin tunteetkin, sosiaalihistorian ja koulutustaustan. Törmäyttämällä henkilönsä toisiinsa näytelmäkirjailija luo lukijan/katsojan vastaanotettavaksi fiktiivisen maailman ilman, että kertojan tarvitsee lausua siitä sanaakaan.

Draamaa voi hyvällä syyllä nimittää romaanin sisartaiteeksi, ja hyvä kirjoittaja hallitsee aina myös dialogin kirjoittamisen. – Eli yhtä tärkeää kuin se mitä sanotaan on kaikki se, mikä jätetään sanomatta.

Niksinurkka 4:
SUJUVAA TEKSTIN MUOKKAUSTA

3. valmennusosioin liitteissä kävimme läpi näppäimistön pikakomentoja, ja sen tavoitteena oli saada sinut pitämään sormesi mahdollisimman keskeytyksettä näppäimistöllä. Kerromme tässä lisää vinkkejä sujuvaan tekstinkäsittelyyn.

Liitän mukaan myös kaikilletutun kuvan standardinäppäimistöstä. Sen päälle siis lepäämään mars, kaikki kymmenen…

Kirjaimen tai sanan poistaminen tekstistä

Kirjoituskoneissa kirjain tai sana poistettiin kirjainnäppäimiston oikealta ylhäältä löytyvällä ”pyyhi edellinen” -toiminnolla (pitkä nuoli vasemmalle). Sama toiminta löytyy myös tietokonenäppäimistöltä. Suosittelen kuitenkin, että opettelet käyttämään vaihtoehtona Delete -näppäintä. Delete poistaa kursorista seuraavan merkin.

Kun pidät kumpaa tahansa näppäintä alhaalla hetken pitempään, se pyyhkii useampia merkkejä ja koko sanan.

Kokeile merkin poistoa myös CTRL-painikeen kanssa:

1. Siirrä kursori sen sanan eteen, jonka haluat poistaa.
2. CTRL alas painettuna voit poistaa sanan yhdellä del -napin painalluksella
3. Jos poistat liikaa, CTRL+Z -komennolla perut edellisen toiminnan.

Korvaa merkki- ja Lisää merkki -kirjoitustila?

Olet varmasti huomannut kirjoittaessasi tekstiä vanhan tekstin väliin, kuinka uusi teksti ”työntää jo kirjoitettua tekstiä edellään”. Tekstinkäsittelyohjelmissa on oletuksena päällä Lisää merkki -asetus.

Kirjainnäppäimistön oikealla puolella ylhäällä on Insert -niminen näppäin. Painamalla tätä näppäintä kerran lisää merkki -toiminta vaihtuu korvaa merkki -toiminnaksi. Tällöin jokainen uusi kirjain korvaa sen alle jäävän merkin.

Joskus Insert –näppäintä tulee painettua vahingossa, ja uusi teksti alkaa pyyhkiä jo kirjoitettua tekstiä. Jos kirjoitat nopeasti, vahinkoa saattaa syntyä tällöin nopeastikin.

Onneksi sen voi vielä korjata:

1. Kumoa ensin vahinko painamalla riittävän monta kertaa Ctrl + Z.
2. Kun kaikki on kunnossa, paina Insert -painiketta toistamiseen. Olet jälleen lisää merkki -tilassa.

Leikkaa ja liitä leikepöydän kautta

Kun näppäimistösi on tullut riittävän tutuksi, on aika ryhtyä varsinaiseen tekstinkäsittelyyn. Tässä liitteessä on kerrottu vain tärkeimmästä tekstinmuokkaustoiminnasta, joka on leikkaa-liitä (vaihtoehtoisesti kopioi-liitä)

Kertaa liitteestä 3a pikanäppäintoiminnot, joilla maalaat tekstin, leikkaat ja liität sen uuteen paikkaan.

Miksi tekstilohkojen siirtely on sitten olennainen osa kirjoittajan työtä?

Kun olin nuorena miehenä, 1980-luvulla töissä maakuntalehdessä, sen päätoimittaja oli kuuluisa siitä, että hän kirjoitti kaiken yhä valmiiksi mekaanisella kirjoituskoneella. Hän opetti meille kesätoimittajille ajattelun merkitystä. Kirkkaimman todisteen hyvästä ajattelusta antoi hänen mukaansa teksti, joka oli ‘aloitettu alusta ja päätetty viimeiseen pisteeseen’.

Onneksi tietokoneella kirjoitettavaa tekstiä ei tarvitse enää kirjoittaa ensimmäisestä lauseesta viimeiseen pisteeseen. Päinvastoin – kun teksti on kirjoitettu ensimmäisen kerran, sen toimittaminen ja uudelleenkirjoittaminen on sanojen, kappaleiden ja lukujen paikan jatkuvaa siirtelyä ja ilmaisun muokkaamista. Leikkaa-liitä on tässä tärkein apurisi.

Kerrataankin asia vielä kerran Kirjoitusoppassa myöhemmin käytettävän esimerkkikertomuksen alusta.

– Otatsä jotakin kahvin kanssa?

Pete käveli tiskille ja suoraan kahvikuppien luokse. Hän poimi telineestä kaksi valkoista kuppia. Korjasin lippistäni enemmän eteen, koska se oli siistimmän näköistä, ja seurasin perässä. Niin Peteä: kysyy eikä odota vastausta.

Ajatellaan, että kirjoitit juuri yllä olevat virkkeet. ja olet jäänyt tutkimaan työtäsi. Luet virkkeitä, ja oletkin tyytymätön. Kirjoitit ensin Peten toiminnan (– Otatsä jotakin kahvin kanssa? Pete käveli tiskille…), ja jakson päätteeksi sen tulkinnan (Niin Peteä: kysyy eikä odota vastausta) Nyt haluat kuitenkin nähdä, toimisiko lauseet paremmin toisin päin.

Ennen vanhaan paperi olisi lentänyt roskakoriin, ja olisit alkanut nöyrästi kirjoittaa uutta. Enää näin ei tarvitse tehdä. Muutos tehdään sen sijaan pikanäppäimillä seuraavassa järjestyksessä:

1. Vie kursori jakson viimeisen lauseen (Niin Peteä:…) eteen.
2. Maalaa lause Vaihto + nuoli oikealle -komennolla aktiiviseksi
3. Leikkaa lause leikepöydälle komennolla Ctrl + X
4. Siirrä kursori saman jakson alkuun P-kirjaimen vasemmalle puolelle.
5. Liitä lause liitetään leikepöydältä komennolla Ctrl + V
6. Tallenna muutos komennolla Ctrl + S

Tulos näyttää tältä:

Otatsä jotakin kahvin kanssa?

Niin Peteä: kysyy eikä odota vastausta. Pete käveli tiskille ja suoraan kahvikuppien luokse. Hän poimi telineestä kaksi valkoista kuppia. Korjasin lippistäni enemmän eteen, koska se oli niin siistimmän näköistä, ja seurasin perässä.

Harjoitus tekee mestarin

Liitteen lopuksi annan sinulle harjoitustehtävän, jota ei palauteta, mutta jolla kannattaa leikkiä mielin määrin.

Viestinnän ammattilaiset tietävät ns. Lorem ipsum –tekstin, jota käytetään, kun suunnitellaan kirjan, mainoslehtisen tms. ulkonäköä. Teksti ja sen kotimaiset versiot löytyvät mm. web-sivulta http://www.loremipsum.fi/ Teksti on olevinaan latinaa, mutta se ei tarkoita mitään järjellistä.

Tee itsellesi uusi tekstinkäsittelydokumentti, ja kopioi teksti internetistä tuohon dokumenttiin. Harjoittele sen jälkeen tekstin poistamista merkki, lause tai rivi kerrallaan, tai sen leikkaamista ja kopimoimista sekä liittämistä uuteen paikkaan niin pitkään, että tieto alkaa löytyä sormistasi eli selkäytimestäsi.

Näistä taidoista sinulle on paljon hyötyä koko loppuelämäsi ajan, kirjoitit näppikselläsi mitä hyvänsä.