Kausalan pelto

”Vanha äitini vieraili jokin aika sitten, lähes 80 vuoden tauon jälkeen varhaislapsuuden maisemissaan. En olisi saanut tietää nyt kerrottavan tarinan kaikkia yksityiskohtia, ellemme olisi lähteneet yhdessä autoajelulle, etsimään sitä Kausalan peltoa. Olin kuskina, mutta painoin parhaani mukaan mieleen kaikki yksityiskohdat, jotka tipahtelivat vanhan naisen huulilta sitä mukaa, kun peltojen profiilit ja teiden mutkat toivat mieleen taas jotakin. Olen vaihtanut henkilöiden nimet toisiksi, enkä ole vielä ehtinyt tarkistaa faktojen todenmukaisuutta, mutta muuten tarina on tosi realismin määrittelmän mukaan. Se on mahdollinen ja psykologisesti perusteltu.

’Marraskuun viimeinen päivä oli tärkeä päivä kuusivuotiaalle Liljalle. Pienen elämän ensimmäinen kirje oli kirjoitettu, ja isosisko Kaisa oli auttanut, mutta vasta kirjekuoren osoitteiden kanssa. Isä tulisi ihastumaan ikihyviksi. Isä oli hoitamassa hevosia Viipurin läänissä, eikä pääsisi kotiin kuin vasta jouluksi.

Äiti oli antanut tytöille luvan lähteä kaksistaan postikonttorille, olihan Kaisa kuitenkin täyttänyt jo yksitoista. Matkaa Beetmanien tilalta kylälle oli tietä kulkien melkein puoli peninkulmaa, niin kuin Pertti-serkku oli hauskasti sanonut, ja tietä tyttöjen piti äidin käskystä kulkea, vaikka matka olisi ollut paljon lyhempi pellon poikki.

Postikonttorissa Kaisa sai mukaansa tädin ja heidän omat postinsa pieneen kangaskassiinsa. Sen jälkeen Kaisa antoi Liljan postittaa itse kirjeensä. Postissa ei ollut muita asiakkaita. Ovi takahuoneeseen oli kiinni, ja Lilja kuuli vaimeasti, kuinka puhelin soi lennättimen puolella. Tytöt kävelivät vastaanottotiskille. Liljaa jännitti, kun postineiti vastaanotti kirjeen ja tarkisti, että nimi- ja osoitetiedot oli aseteltu oikein omille suorille rivilleen ja postimerkin arvo riitti sinne saakka, missä isä oli. Neiti vilkaisi Liljaa, ehkä hymyilikin vähän, ja siirsi kirjeen johonkin postipöydän puisista laatikoista. Samassa lennättimen ovi avautui. Postimestari nyökkäsi tytöille, siirtyi tiskin taakse ja kuiskasi vakavana jotakin postineidin korvaan. Sitten hän kohottautui tyttöjen puoleen.

– Mistäs tytöt ovat kotoisin, kun en heti tunnista?

– Kuusankoskelta. Mutta me ollaan äidin kanssa kylässä Beetmaneilla, Kaisa vastasi reippaasti.

– Vai Beetmaneilla. Ja jaksoitte tulla reippaasti kylälle saakka.

Kaisa ja Lilja nyökkäsivät. Lilja oli tarttunut salaa isosiskonsa käteen.

Postimestari tuntui harkitsevan hetken ennen kuin jatkoi. – No kuulkaapas, nyt voisitte rientää yhtä reippaasti takaisin. Minulle ilmoitettiin juuri, että sota on alkanut, ja Neuvostoliiton ensimmäiset lentokoneet ovat ylittäneet rajan. Me laitamme postinkin nyt kiinni.

Siskokset kiirehtivät ulos postista samassa ovenavauksessa postimestarin kanssa. Mies kääntyi oikealle kohti kylän paloasemaa.

Tytöt pinkaisivat juoksuun. Pian he kuulivat takaansa sireenin nousevan ja laskevan ujelluksen.

– Ilmahälytys, Kaisa huusi ja tihensi askeleitaan. Liljan oli vaikea pysyä perässä, ja Kaisa tarttui siskonsa käteen. – Meidän täytyy kiirehtiä, tämä on sitä, mistä Beetmaneilla on luettu ääneen lehdistä, ja minkä takia mekin tultiin tänne pakoon.

– Mutta eihän niiden pitänyt tulla tänne… Lilja yritti, mutta ei kyennyt juoksulta jatkamaan lausettaan.

– No ei. Mutta tuo on ilmahälytys. Ei se voi olla mikään muu.

Tytöt tajusivat tilanteen vakavuuden. Kylän ja Beetmanien välillä ei ollut asutusta, vaan vain pitkiä peltosarkoja vieri vieressä, eikä suojaa missään. Talo pilkotti metsän rajassa lännessä, mutta sinne päästäkseen heidän oli juostava ensin väärään suuntaan, melkein etelään, ennen kuin tie kääntyi jyrkästi kohti taloa, melkein aukeman toisella laidalla.

Yhtäkkiä Kaisa pysähtyi ja pysäytti siskonsakin. He jäivät kuuntelemaan. Palosireenin ujellus oli päättynyt, mutta nyt jostakin alkoi kuulua matalampaa kumua. – Ne tulevat, Kaisa kuiskasi huohottaen. – Nuo ovat lentokoneen ääniä. Ne tulevat Kuusankosken suunnalta.

Kaisa riuhtaisi pikkusiskonsa jälleen juoksuun ja huusi huohotuksensa lomasta, etteivät he ehtisi millään. Heidän olisi pakko oikaista peltojen kautta, siten he ehkä voisivat ehtiä turvaan. Liljan korvissa kaikuivat vielä kiellot, ettei lapsilla ollut pelloille asiaa, kun Kaisa oli hypännyt jo tienpenkan yli ja käskytti siskoaan seuraamaan. – Onni edes, Kaisa jatkoi kun he olivat jo juosseet jonkin matkaa sarkaa pitkin – että on ollut pakkasta, että jalat ei uppoa.

Kumu tuntui nousseen ja voimistuneen. Silloin he näkivät ensimmäisen koneen. Kone oli ilmestynyt kuin tyhjästä ja lensi jo Kausalan kylän yläpuolella. Se näytti lähestyvän heitä suoraan, matalalla pilvien alapuolella. Matkaa oli ehkä vielä

– Ojaan! Piiloon! Mahalleen! Kaisa parkaisi ja riuhtoi Liljan mukanaan sarkojen väliseen matalaan kaivantoon. Lilja retkahti mahalleen ja peitti kasvonsa käsillään. Isosisko hääri ympärillä. – Liikkumatta, minä peitän sinut lumeen, se kuiskasi. Ojassa ja pellolla oli vielä onnettoman vähän valkoista, mutta Kaisan lapaset tuntuivat ehtivän kaikkialle. Lilja tunsi, kuinka kylmää lunta kinostui hänen niskaansa ja toivoi vain, että sisko ehtisi. Etteivät nuo kamalat huomaisi heitä ja lentäsivät ylitse. Hän kuuli kuinka Kaisa retkahti ojaan hänen eteensä ja alkoi huutaa isämeitää.

Lilja oli varma, että nyt he kyllä kuolisivat.’

***

– Lilja oli onneksi väärässä, muuten en olisi kääntänyt autoani tarinan lopuksi Kausalan ABC:lle. Oli kahvin ja pullan aika. Talutin vanhan kumaran äitini pöytään ja poimin tiskiltä molemmille kahvit ja berliininmunkit. Vaikka nisupullat olivat hänen diabetekselleen suurinta myrkkyä, olin minäkin jo antanut kauan sitten periksi. Ihminen, joka joutui lapsena nielemään ojan pohjalla savea ja multaa, ansaitsi viimeisinä vuosinaan munkin jos toisenkin.