Tarinoita joen mutkista

Kotimainen kirjallisuus ei synny ilman kirjailijaa, eikä sen sitä lueta ilman kirjastoja ja kauppoja. Kustantaja huomasi kuitenkin eräänä päivänä, että niin kirjailija kuin kirjastot ja kaupat olivat häneltä piilossa joen mutkan mutkan  mutkan mutkan… takana.

Näin syntyi kolmiosainen satukuvaelma, josta kukin päähenkilö eli elämäänsä  toisiltaan näkymättömissä pohtien, mitähän nuo kaksi muuta mahtavat puuhata.  Sanataiteilija pohti, kuinka kustantajaa lähestytään, ja haaveili samalla omasta kirjasta kirjaston hyllyllä.  Kirjastovirkailija ja kauppias miettivät, mistä tuntisi hyvän kirjan, kun mitään ei ehdi kuitenkaan lukea. Ja kustantaja pohti omassa mutkassaan, kuinka löytää hyvät käsikirjoitukset satojen tarjokkaiden joukosta, koska mitään ei ehdi kuitenkaan lukea ja miten myydä  valmiit kirjat, kun mitään ei ehdi kuitenkaan markkinoida.

Ensimmäinen tarina – Sanataitelija

Olipa kerran joki, joka oli melkein kuin kaikki muutkin joet. Maan tinkimätön vetovoima oli  osoittanut sille jo tuhansia vuosia sitten uoman, jota pitkin juosta ja rallattaa. Latvoiltaan tuo joki oli pieni ja vähäpätöinen, surkea melkein, vaikka suisto laskikin majesteetilliseen mereen.

Tämä melkein, joka erotti satumme joen kaikista muista johtui siitä, että jokemme ei kuljettanutkaan vettä vaan  kirjoittajien ja kirjailijoiden haaveita ja toiveita omasta kirjasta. Puhumme tässä sadussa heistä yhteisellä nimellä Sanataitelijat.

Sanataitelijat asuivat kaukana kaukana vesistöjen yläjuoksulla, jossa he laskivat tulevien mestariromaanien ensimmäiset arat lauseet kuin kaarnaveneet  oikukkaasti soliseviin puroihin ja ojanpohjille. Lykittyään lastunsa ensimmäisille lammille ja pienille järventyngille he väsäsivät jo venhoilleen purjeita toivoen, että olisi tuuli suosiollinen. Jaksaisiko venho kantaa jo kokonaista kertomusta suvannon yli –  olihan sanoja matkalla kertynyt jo kohtalaisesti.

Jos tulisi  lämmin ilma, kirjoittaja haaveili, ehkä vastarannalta löytyisi jo ensimmäinen  lukijanikin. Ensimmäiseni. Ensimmäiselleni.

Niin jatkui kirjoittajan ahkera työ purtensa kimpussa, ja teksti vahvistui ja voimistui kuin kevään sulamisvedet. Lammista kasvoi järviä, ja puron sijasta niitä punoivat yhteen jo joenuomat. Ihmisen kokoiseksi taitaa kasvaa teokseni, sanataiteilija iloitsi, niinkuin järvi ja joki ja metsän puu ovat ihmiselle oikeata kokoa. 

Katsellessaan ympärilleen järven rannalla sanataitelija havaitsi, että viereisen niemen notkoon oli ilmestynyt hieman savompaa toinenkin kirjailijanalku. Ja tuollapa, saaresta keskeltä järveä huhuili heille pohjalainen – väitti kirjoittaneensa runokokoelman vallan.  Niin sousivat he yhteen ja istahtivat leirinuotiolle, jakoivat toisille omastansa ja lukivat pitkän illan.

Ei hassumpi tämä romaani, kiitti yksi, ja toinen siihen, että vallaan jännitti tämän lopussa. Ja kolmas, kyynelsilmin kertoi aivan kuin punarinnan ja rastaan laulua olisi  kuullut runokololeman säkeissä  kaikissa.

Ja kun lempeä yö laski kirjoittajaystävien päälle, tuumasivat he yhdessä, että jokohan heillä oli kullakin käsissään teksti, jolla saattoi lähteä jo kohti Kymiä, vaarallista virtaa, joka söi ja hukutti heikommat tekstit, mutta jonka varrella asui kansanperinteen mukaan kaksi sankaria.

“Mutkassa kaukaisessa keskellä joen virtaa asui kirjaseppä, joka osasi kuulema tehdä käsikirjoituksesta kirjan”, tiesi savolainen kertoa kavereilleen. “Kustantajana hänestä puhuttiin. Kannet kovat hän osasi tekstille antaa ja sisustan toimittaa niin hyvin, että aivan kuin olisi Don Miguel Cervantes  tai Aleksis Kivi kirjan kirjoittanut, eikä vain yksi meistä, joilla on matkaa vielä maailman merille.”

“Mutkassa vieläkin kaukaisemmassa, lähellä merta, eli vielä seppääkin mahtavammat tietäjät.  Kauppiaaksi yhtä kutsuttiin, ja toista kirjaston hankkijaksi”, pohjalaisen oli pakko panna paremmaksi. “Osasivat tuo tietäjät kirjat jakaa kaikelle kansalle ja lukijoille innokkaille. Kirjastossa tuo tietäjä laittoi kirjat sillä tavalla esille, että ne saattoi helposti löytää, ja kaupassa hän tiesi antaa niille hinnan, jolla köyhempikin pystyi ostamaan sen kirjan jonka halusi.”

Näissä kummallisissa mietteissä vaipuivat  kirjoittajaystävykset  uneen, kukin vuorollaan, ja näkivät unta, kuinka heidän kirjoittamansa kaunis suomen kieli kaikuisi vielä kaikkialla, ihmisten huulilla, iloksi ja opetukseksi jokaiselle.

Ehkä tuo haave toteutuikin. Ensin meidän oli kuitenkin jätettävä kirjoittajamme ja riennettävä mutkan mutkan mutkan mutkan… mutkan taakse – ja jatkettavaa tarinaamme tietäjistä…

Toinen tarina – Kirjantekijä

Satu ahkeraasta ja toimeliaasta kustantajasta (tulossa)

Kolmas tarina – Torikauppiaat

Satu hämmentyneestä kirjastovirkailijasta ja kaikkensa yrittävästä kauppiaasta (tulossa)

AARNIN TARINA. permalink.